keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Walrus-76 testaa: Yamaha THR10 - harjoitusvahvistin kitaralle

Monennäköistä vehjettä aina perämoottoreista flyygeleihin valmistava japanilainen teollisuusjätti Yamaha ei ole viime vuosina ollut kitaravahvistinmarkkinoilla kaikkein kovin tekijä, vaikka laadustaan tunnettu yhtiö toki on syytänyt markkinoille mitä erilaisempaa musiikkivempainta. Pieni harjoitusvahvistin, THR10 on Nousevan Auringon Maan kädenojennus etenkin kitaristeille, ja vaikka olin firman sivuilta katsomani, kieltämättä hyvinkin huumoripitoisen promovideon jälkeen lähinnä huvittuneen skeptinen kuvassa näkyvää härveliä kohtaan, päätin hankkia mokoman laatikon myös itselleni. Päätökseen vaikuttivat myös netistä lukemani lukuisat positiiviset käyttäjäkokemukset. Sanottakoon, että ensimmäiset THR-vahvistimet kärsivät virtalähdeongelmista, mutta uudemmissa lastentaudit on hoidettu. Ulkonäöltään Yamahan THR10 on mielestäni varsin onnistunut. Laite tuo mieleen joko retrohenkisen, melko tyylikkään pienen putkinupin tai sitten itäsaksalaisen leivänpaahtimen, katsojan esteettisestä silmästä riippuen. Laitteessa on kermanvaalea metallikuori, joka etusäleikköineen, metallisine kantokahvoine ja logoineen huokuu laatua. Kuten kuvakin kertoo, laite myös näyttäisi hehkuvan - mutta putkien hehkusta ei sentään ole kyse, vaan sakepäissään huimissa sfääreissään liitäneet nerokkaat japanilaiset insinöörit ovat keksineet simuloida putkihehkua led-valoin. Kuulemma joku on luullut näitä oikeiksi putkivahvistimiksi, mitä en tosin sen suuremmin ihmettele. Kauempaa katsoessa menee varmaan fiksumpikin menee vipuun. Oranssi hehku on siis turhaa kikkailua, mutta hämärässä huoneessa toosa näyttää kieltämättä aika jännältä.

Laite mallintaa kaikkiaan viittä eri sähkökitaravahvistinta, jotka ovat järjestyksessä CLEAN (Fender Twin-Reverb), CRUNCH (Vox AC30), LEAD ja BRIT HI (Marshall) sekä kunnon raskaaseen revittelyyn MODERN (Mesa/Boogie Rectifier). Verrattuna suurempiin harjoitusvahvistimiin vaihtoehtoja on siis selvästi vähemmän, mutta totuuden nimessä on sanottava, että näilläkin viidellä vaihtoehdolla saa sentään aikaan monenlaista ujellusta, kohtalaisen sivistyneestä, tummasävyisestä jazzista aina suhteellisen repivään hardrock-mättöön asti. Jammun mallinnuksia on kehuttu hyviksi, ja tämän laitteen osalta näin onkin, vaikka en varsinainen asiantuntija tällä saralla olekaan. Yllättäen THR10 toimii myös bassovahvistimena, bassovahvistinmallinnus on toki hiljaisenpuoleinen, mutta riittävä vaikkapa kaverin kanssa harjoitteluun akustisemmalla meiningillä. Ja myös elektroakustisella jammailu onnistuu, vaikka tässä THR10 ei ole vahvimmillaan. Muistipaikkoja löytyy viisi kappaletta, kuten myös sisäänrakennettu viritin. Gain-, ja Master-säätimet toimivat yhdessä sävynsäätimien kanssa kuten aidossa  putkivahvistimessa, ja tuloksena on kirkkaana helisevää puhdasta ääntä tai rouheampaa säröä, ja kirjo on varsin laaja riippuen siis valitusta vahvistimesta. Mustat säätimet ovat jämäkän tuntuisia, paitsi muita huteramman oloinen vahvistintyypin valitsinpotikka. Efektit valitaan tai vaiennetaan myös näillä säätimillä, ja kuulostavat laitteen pieni koko huomioon ottaen erittäin hyviltä, etenkin jousikaiku- mutta myös chorus ja tremolo. Yamahan voi kytkeä piuhalla kätevästi vaikkapa mp3 -soittimeen, ja taustamusiikin äänenvoimakkuutta voi säätää sopivaksi ja soitella itse päälle. Yamahassa on kaksi pikkuruista, vain kolmituumaista kaiutinelementtiä, mutta niistä irtoaa yllättävän hyvin mökää, vaikka se ei ole THR10 -vahvistimen idea.

Idea on nimittäin, että tällä pienikokoisella laitteella voi harjoitella myös hiljaisemmalla äänenvoimakkuudella silloin, kun kotirauha tai naapurisopu sitä vaatii, ja tämähän ei tunnetusti oikein onnistu edes yksiwattisella putkivahvistimella ja perinteisemmät pienemmätkään harjoitusvahvistimet eivät hiljaa soitettuna oikein kuulosta miltään. Yamahalla tämäkin onnistuu, ja vaikka hiljainen laite onkin kyseessä, saa tällä myös aikaiseksi taatusti riittävän äänekkäät olohuonejamit tai mökin laiturilla voi kokeilla naapureiden sietokykyä soittamalla tyynenä kesäiltana laiturilla iltasoiton Hendrixin hengessä. Yamahalla voi soittaa myös sellaisessa periferiassa, jossa sähköä ei ole saatavissa, sillä laite toimii myös paristoilla, valmistajan mukaan noin kuudesta seitsemään tuntia. Yamahan monipuolisuus ei lopu vielä tähänkään, sillä sitä voi käyttää mainiosti vaikkapa tietokoneen tai mp3 -soittimen kaiutinjärjestelmänä, ja tässä tarkoituksessa se on palvellut itseäni kitaransoiton lisäksi viime viikkoina. Eihän näin pieni loota tietenkään kunnon hifisysteemiä voita, mutta YouTube pätkiin ja nettiradion kuunteluun vekotin on kyllä mitä mainioin. Minun on vaikea löytää negatiivista sanottavaa Yamahan THR kympistä. Se on pieni (painaa 2,8 kiloa), helppokäyttöinen, monipuolinen ja tyylikäs pönttö, joka kaupan päälle kuulostaa pirun hyvältä. Ainoat miinuspisteet antaisin tuosta vähän huterasta vahvistimen valitsinpotikasta, ja muovisista päätykappaleista, mutta muuta narisemista en keksi. Korkealta tuntuva hinta (n. 300 euroa) on laitteen laatu huomioiden kohdallaan. THR kympin pikkuveli, THR5 on muuten edullisempaa versiota halajaville tutustumisen arvoinen vaihtoehto, joskin siinä joitakin ominaisuuksia on karsittu - mutta äänenlaadusta ei ole kuulemma tingitty.

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Levyarvio: The Allman Brothers Band - Live At The Atlanta International Pop Festival 1970 (2003)

Kesän ollessa kuumimmillaan heinäkuussa 1970 kovassa nousukiidossa ollut ja esikoislevynsä julkaissut The Allman Brothers Band teki pari 'kotiseutukeikkaa' Georgian Atlantassa. Mistään takapajulan latoesiintymisestä ei kuitenkaan ollut kyse, sillä hurjimpien arvioiden mukaan 'Atlantan kansainväliseksi popfestivaaliksi' nimetty tapahtuma keräsi tuona vuonna paikalle jopa 600 000 kuulijaa, etenkin sen jälkeen kun pääsymaksua ei tarvinnut pulittaa. Näissä hippiajan hangoverkarkeloissa olivat mukana mm. Jimi Hendrix, Jethro Tull, Ten Years After, Captain Beefheart, Johnny Winter, B.B. King sekä tietenkin osavaltion paikallinen ylpeys, läheisessä Maconin kaupungissa asusteleva Allmanin veljesten bändi, jonka esitys kahtena päivänä sai odottaa julkaisuaan seuraavalle vuosituhannelle, toki joitakin raitoja tästä Allmanin Atlantan esiintymisestä on julkaistu aiemmin erilaisilla kokoelmilla ja käsittääkseni bootleg-julkaisujakin näistä on ollut olemassa. Allman Brothers oli nimenomaan todella kovan liveyhtyeen maineessa, mitä todistaa jo erinomainen ja suitsutettu Live At Fillmore East, joka mielestäni kuuluu itseoikeutetusti rockin livelevyjen aatelistoon. Mutta paljoa ei sille häviä myöskään tämä kahden levyn julkaisu, joka osoittaa että mikään turha sakki tämä yhtye ei loistonsa päivinä totisesti ollut.

The Allman Brothers Bandia on usein pidetty ns. 'southern rockin' tienraivaajina, mikä kyllä tietyssä mielessä pitää paikkansa, mutta laajemmassa katsannossa yhtye ammensi aineksia ja vaikutteita juurevaan musiikkiinsa paitsi tietenkin bluesista, myös jazzista sekä mielestäni myös ripauksia countrysta ja folkista voi alkuajan tuotannossa kuulla. Yhtyeen vahvuushan oli poikkeuksellisen taituruus lähes joka osa-alueella, Allmanin veljekset Duane (slide)kitarataitoineen ja Gregg kosketinsoittaja-laulajana olivat tietenkin pääosassa, mutta huomattavaa lisäpotkua antoivat kaksi rumpalia, joista etenkin Jaime Johnny Johnsonia on usein pidetty miehenä kokoonpanon ajoittain 'jazzahtavan' soundin takana. Basisti Berry Oakley hallitsi paitsi tiukan rytmin ja sooloilunkin, tarvittaessa myös rutisti laulupuolella ulos kohtalaisen mureaa bluesia. Legendaksi noussut, nuorena nukkunut Duane Allman jätti ehkä eläessään varjoonsa yhtyeen 'kakkoskitaristi' Dicky Bettsin, mutta Bettsin rosoinen soitto on yhtä kaikki tärkeä osa Allman Brothersin magiaa. Tässä konserttitaltioinnissa kuullaan lisäksi vieraina huuliharppua soittavaa Thom Doucettea, joka kuului yhtyeen lähipiiriin, ja nouseepa lavalle Georgian poikien kanssa myös blueskitaristi Johnny Winter. Tämä tapahtuu kakkossetin päättävässä, liki puolituntisessa Mountain Jam -revittelyssä, joka kuulijasta riippuen on joko ylipitkäksi venytetty päätön improvisaatio tai sitten mestariteos, jonka ääressä voi hiljentyä ja nauttia. Itselleni jälkimmäinen vaihtoehto on lähempänä totuutta, joskin myönnän että Eat A Peach- albumilta löytyvä versio on hitusen parempi kuin tämä, mutta etenkin Duanen tyylittelyä kelpaa aina kuunnella.

Ensimmäisellä levyllä, joka on heinäkuun 3. päivänä 1970 taltioitu, samainen Mountain Jam on huomattavasti lyhyempi, mikä johtuu siitä, että soitto piti lopettaa sadekuuron takia. Jostain syystä lava oli vailla kattoa, joten sähköiskuun ei haluttu soittajia sentään tappaa. Ykkössetti esittelee materiaalia myös yhtyeen seuraavalta levyltä, mm. klassisen In Memory Of Elizabeth Reed -kappaleen.  Tukevampaa, traditionaalissävyistä bluesmenoa Allman-höystettynä tarjoavat mm. Hoochie Coochie Man, Trouble No More sekä Stormy Monday. Itse en osaa sanoa, kumman päivän setti kuulostaa omiin korviini paremmalta, mutta jälkimmäisessä soitto vaikuttaisi ehkä asteen pari tiukemmalta. Levy on masteroitu uudelleen ilmeisesti niin hyvin kuin mahdollista, eikä kalpene CD:llä äänenlaadultaan esimerkiksi mainitulle Fillmore-kiekolle. Rumpusoundit toki ovat vähän huteria ja kahden rumpalin tuhti tykitys jää kuulijalta osin kokematta, mutta kun äänityshetkestäkin on jo päälle neljäkymmentä vuotta, tämän voi helposti antaa anteeksi. On sääli, että yhtye joutui  kokemaan sittemmin kaksi suurta tragediaa Duane Allmanin ja Berry Oakleyn menehtyessä liikenneonnettomuuksissa, tämän alkuperäiskokoonpanon rajana taisi kirjaimellisesti olla taivas. Mutta kuten uudelleenjulkaisun kansitekstit kirjoittanut Kirk West toteaa, onneksi joku oli Atlantan festivaalihumussa ladannut nauhuriin nauhan, ja onneksi se myös pyöri - sillä näin rotevaa menoa kelpaa kuunnella jälkipolvienkin.