En ole tänä vuonna juurikaan perehtynyt kotimaiseen musiikkitarjontaan muulta kuuntelultani, mutta on ilahduttavaa, että joskus vastaan tulee levy joka viehättää ja koukuttaa ensikuulemalta. Torniolaisen Suomen tulli -yhtyeen Uuteen maailmaan on ehdottomasti sellainen. Bändi, joka varmasti nimensä vuoksi on saanut kuulla erinäisiä Jethro Tull -irvailuja kyllästymiseen saakka kutsuu kuulijansa kävelemään punaista linjaa pitkin, eikä päästä kuulijaa kumihanskojensa otteesta vapaaksi ihan helpolla. Yhtyeen esikoislevyn tunnelmallista musiikkia on toisaalla luonnehdittu mm. 'hippiprogeksi' ja 'iskelmäprogeksi', mutta kumpikaan epämääräinen luokitus ei tee oikeutta taitavalle yhtyeelle. Kappaleiden sävellyksistä ja sanoituksista vastaa laulaja Sami Heikkilä, joka viljelee lyriikoissaan paikoin oivaltavia kielikuvia, jotka yhtye kietoo ammattitaidolla turhaa kikkailua välttävään, mutta ehdottoman nautittavaan ja monikerroksiseen soitantaan. Soittopuolella väriä kitaravetoiseen, tavanomaisia sointukulkuja välttävään progahtavaan menoon antaa mainiosti myös Sussu Ketolan koskettimista tihkuva sävyjen kirjo. Tunnelma kiekolla vaihtelee katkeransuloisesta kuulaudesta lämpimän intiimiin, eikä hyvin tulkitsevalla Heikkilällä ole pientäkään hätää laulupuolella. Hatunnoston solisti ansaitsee myös siitä, että kerrankin artistin artikulaatio on poikkeuksellisen selvää.
Musiikillisia esikuvia Suomen tullille on itse asiassa vaikea löytää, jos kohta jostakin 1970-luvun alusta niitä kaiketi pitäisi etsiä. Toisaalta oli ilahduttavaa, että yhtye ei ole lähtenyt kylmästi kopioimaan mitään tuon ajan hämyosastoa eikä sen esikoisalbumin musiikki ole mikään pastissi tuon ajan yhtyeiden tuotannosta. Kliseisesti todettuna bändin 'oma ääni' ja näkemys kantaa monenmoisen viimosen päälle tuotetun listamössön yli todella komeasti. Levy onnistuukin puhaltamaan tuoretta henkeä kotimaiseen tarjontaan, ja toivonkin että jatkoa seuraa. Yhtyeen nettisivulla vaan näyttäisi olevan kovin hiljaista...Uuteen maailmaan on saanut joka tapauksessa soittoaikaa itselläni viime aikoina ihan kohtuullisesti, ja sen perusteella voin todeta, että esikoislevyksi tämä on poikkeuksellisen vahva. Vaikka kuudes raita, Anna -kappale tuntui aluksi levyn heikoimmalta lenkiltä, istuu sekin kokonaisuuteen muutaman kuuntelukerran jälkeen kohtalaisen napakasti. Ja levyn päättävä Tänä yönä II on kitarasooloineen todellinen herkkupala, jossa laulajakin pääsee hieman revittelemään. Itse asiassa intrumentaalipuolelle kaipaisin jatkossa vähän enemmän ilotulitusta, koskapa jo tämän levyn perusteella yhtye siihen selvästi kykenee. Ja mielenkiintoista olisi nähdä, mihin suuntaan Heikkilä kehittyy lauluntekijänä. Raikkaan ja tervetulleen tuulahduksen pohjoisesta Suomen tulli joka tapauksessa tarjoaa...
Täytyy myöntää, että kun iskin ensi kertaa Rocksmithin mukana tulleen adapterijohdon kiinni pleikkariin ja toiseen päähän Les Paul Studioni välähti mieleen sellainen kohtuullisen vahva ajatus, että onko tässä touhussa nyt järjen häivääkään. Minulta meni henkilökohtaisesti täysin ohi tämä aiempi konsoleiden lelukitaravillitys, eli mitä näitä pelejä nyt onkaan: Rock Band ja Guitar Hero ilmeisesti? Toki muutaman nuoremman tuttuni puheista ymmärsin, että hauskaa viihdettähän nämä ovat - etenkin porukassa (lievässä jurrissa) pelattuna. Mutta entäpä kehityksen seuraava aste: oikeaa kitaraa 'ohjaimenaan' käyttävä peli? Tottahan sitä moisesta hulluudesta oli harrastelijasoittajan otettava selko, olkoonkin että hintaa huville tuli, tuon vaaditun adapterijohdon takia lysti maksaa kymmenisen euroa enemmän kuin uudet konsolipelit yleensä. Ja kitarahan on tietenkin omistettava... Rocksmith julkaistiin Euroopassa rutkasti jälkijunassa jonkun tekijänoikeuskiistan vuoksi - jenkithän ovat rokanneet sormet verillä tämän tahtiin jo hieman yli vuoden päivät. Ja vaikka synkkä taloustilanne povasi Rocksmithille nihkeää myyntiä ja pikaista unohdusta pelibisneksen kummajaisena, on tätä 'peliä' myyty rapakon tuolla puolen jo muutama satatuhatta kappaletta - ja tuskinpa Euroopassakaan miinukselle mennään. Pelin julkaisija Ubisoft ei ole ainoa tyytyväinen taho, kitaranvalmistaja Gibson on toimitusjohtajaansa myöten näkyvässä osassa Rocksmithin markkinoinnissa. Itse asiassa ohjelmaa myydään myös pakettina, jossa on mukana Gibsonin alamerkin Epiphonen karvalakkimallin lankku, joka luvalla sanoen ei liene edes aloittelijan paras mahdollinen valinta ensimmäiseksi sähkökitaraksi.
Rocksmith ei oikeastaan ole edes peli sanan varsinaisessa merkityksessä. Pikemminkin kyseessä on yllättävän monipuolinen kitaransoiton harjoitteluohjelma, joka on vähän epämääräisesti pelillisillä elementeillä verhottu. Harjoittelusta ja onnistuneesta soitosta saa kokemuspisteitä, ja pistetilin ja kokemuksen karttuessa soittaja saa avattua mm. uusia minipelejä, näillä ns. guitarcade -pikkupeleillä treenataan esimerkiksi sointuja, liukuja jne, ja tehdään otelautaa muutenkin tutuksi. Yli kaksikymmentä vuotta soitelleena nauraa hörähtelin aluksi vähän ylimielisesti, kun yhdessä näistä tekniikkaharjoituksista piti ampua sorsia alas soittamalla sävel oikealta nauhalta - mutta kun vaikeustaso salavihkaa nousi ja nakkisormeni eivät enää pysyneetkään vauhdissa hymy hyytyi - ja hommaan piti oikein keskittyä. Mutta Rocksmithin varsinaisena suolana ovat tietenkin aidot kappaleet, joita perusversiossa on viitisenkymmentä kappaletta. Osasta biisejä on tarjolla peräti kolme harjoitusversiota: sooloversio, säestysversio sekä haastavampi komboversio. Tulevaisuudessa Euroopassakin julkaistaneen myös maksullinen lisäosa, jotta vielä basistitkin pääsevät karkeloihin.
Käytännössä homma toimii siten, että television ruudulle tai näytölle pamahtaa ilmeisesti näistä aiemmista 'kitarapeleistä' mallinnettu graafinen näkymä, jossa soitettavat sävelet (tai soinnut) esitetään värikkäinä ja kolmiuloitteisina. Eräänlainen muunneltu tabulatuuri siis. Taustalla soi aito kappale, ja soittajan olisi pysyttävä tahdissa ja pyrittävä tuottamaan jotain musiikiksi kutsuttavaa, sen mukaan kun näytölle erivärisiä palikoita säveliä kuvaamaan ilmestyy. Itsellänikin oli alussa hankalaa hahmottaa esitystapaa etenkin sooloharjoittelussa, aivot kyllä hoksasivat helposti mistä on kyse, mutta sormet eivät totelleet käskyä tarpeeksi nopeasti. Sointujen kanssa homma olikin huomattavasti helpompaa, yhdestä kolmen soinnun biisistä irtosi sataprosenttinen suoritus sentään ensiyrittämällä. Sellaiselle, joka ei ole kitaraa koskaan edes pitänyt kädessään voin sanoa, että paineita ei kannata ottaa. Rocksmithin oletusvaikeustaso on nimittäin luokkaa 'luolamies', mikä toki turhauttanee soitossaan hieman pidemmälle edistyneempiä. Suunnittelutiimin mukaan juuri Rocksmithin soittoon mukautuva vaikeustaso on vallankumouksellinen ja innovatiivinen - mutta vailla ongelmia se ei kuitenkaan ikävä kyllä ole. Ainakin itse olen huomannut, että jos soitto sujuu edes tyydyttävästi, nousee vaikeustaso joskus jopa kappaleen aikana radikaalisti - ja kun soittaja tästä yllättyneenä sössii, vaikeutta ei lasketa suinkaan hieman, vaan se rysäytetään kertaheitolla taas 'potentiaalisen gurun' tasolta alimmalle luolamiestasolle, missä pelaaja selviää urakastaan soittamalla tahdin tai parin aikana esimerkiksi yhden ainokaisen sävelen. Jotkut ohjelmaan räätälöidyt harjoitusversiot ovat myös aika kaukana esikuvistaan - etenkin Sunshine Of Your Love. Lisättäköön kuitenkin, että mikään ei tietenkään estä kokeneempaa soittajaa unohtamasta virtuaalitabulatuurin orjallista seuraamista ja soittamasta sen sijaan omaa improvisointiaan taustojen päälle, mikä lisännee ohjelman käyttöikää.
Kappalevalikoimaa löytyy Rollareista David Bowien kautta Nirvanaan, joukossa on Lynyrd Skynyrdiä, Tom Pettyä ja Creamia - mutta onpa listalla myös itselleni jokseenkin tuntemattomia tekijöitä. USA:ssa tähän on vuoden aikana julkaistu jo useampia maksullisia lisäbiisejä, jotka luultavasti rantautuvat Eurooppaankin ajan myötä. Rahastuksen makuahan tässä kiistatta on, kun yhdestä ladattavasta ekstrabiisistä joutuu pulittamaan liki kolme euroa, mutta toisaalta maksavat ne ns. play along -levytkin. Ja pakkoko noita kaikkia on edes hankkia. Jo perusversiossa riittää treenattavaa ja sisältöä monelle varmasti yllin kyllin. Yritin pohtia Rocksmithiä myös aloittelevan soittajan kannalta (jollaiseksi itsenikin yhä lasken), ja miettiä onko tästä peliksi naamioidusta ohjelmasta noviisille mitään hyötyä. Sanoisin, että puutteineenkin on. Rocksmith ei tietenkään korvaa hyvää soitonopettajaa, siitä ei opi tippaakaan teoriaa ja siinä on jokunen hiomaton särmä, mutta oivana ja miksei viihdyttävänäkin lisäapuna harjoitteluun se kyllä kelpaa ihan mainiosti, kunhan muistaa että mikään ihmeitätekevä työkalu se ei ole. Suurimpana yksittäisenä puutteena pitäisin sitä, ettei kappaleiden tempoa voi muuttaa - nähdäkseni tämä olisi huomattavasti parempi tapa oppia hankalia soolokohtia kuin vähentää soitettavien sävelten määrää ja tehdä kappaleen soolosovituksesta vaikeustasoa helpottamalla todella simppeli. Tosin kappaleiden riffejä voi harjoitella myös hitaammalla tempolla.
Äänenlaatu on konsolitaustaa ajatellen ihan kohtuullinen ja jopa hyvä kun ottaa huomioon että kyseessä on lajinsa ensimmäinen viritelmä, mutta häviää se silti selvästi vaikkapa hommaan varta vasten suunnitelluille mallintaville kitarahärpäkkeille, joita tässäkin blogissa on aiemmin käsitelty. Rocksmithiä vaivaava ns. viiveongelma äänen suhteen on ratkaistavissa varsin yksinkertaisella tavalla: kytkemällä konsoli rca-piuhoilla analogisesti esim. hifivahvistimeen. Itse kokeilin analogista liitäntää myös kuulokevahvistimella eikä viivettä esiintynyt. Pelkällä HDMI-piuhalla äänen kuljettaminen ei kuitenkaan ole suositeltavaa, ja tästä varoitetaan varsin selkeästi mukana tulevalla läpyskällä. Minkäänlaista kunnollista ohjekirjaa tai edes ohutta soitto-opasta ei mukana tule, hieman tekopyhästi ohjelman julkaissut Ubisoft vetoaa tässä ekologiseen ajatteluun. Hieman oudosti Rocksmithissä on valittavana useita erilaisia vahvistin- ja efektipedaalimallinnuksia, joita saa yhdisteltyä ja säädettyä mielensä mukaan, ja oman soundin saa jopa tallennettua, mutta kun tämä kaikki pitää tehdä konsolin ohjaimella, on tämä soundien haku varsin hankalaa. Etenkin kuin oletussoundit ovat kappalekohtaisesti ihan mukiinmeneviä. Toisaalta jos aloittelija haluaa leikkiä pellepelotonta, ja Rocksmithin lisäksi ei omista mitään muuta kitaravahvistimen tapaistakaan, niin saahan sitä säädellä...
Suhtauduin Rocksmithiin alkuun vähän epäluuloisesti, mutta kaikkiaan se on aika hauska väline soitteluun ja lisäpiriste välillä puisevalta tuntuvaan harjoitteluun. Siitä kehittyykö soittotaito tämän myötä en siis osaa sanoa mitään varmaa, mutta uskaltaisin veikata, että kaikki treeni on tavalla tai toisella hyödyksi. Ja kaipa suunnittelijat jotain ovat tehneet oikein, kun kaltaiseni patalaiska ja reilusti yli kolmekymppinen soitonharjoittelijakin on tämän parissa jo jokusen tunnin viettänyt...
Vuonna 2007 vähän epätasaisesta soolourastaan tunnettu, rockin kenties komeimmin kiljuva jalopeura, sittemmin iän myötä äänenkäytöltään huomattavasti rauhoittunut Robert Plant teki yhdessä levyn hunajaäänisen Alison Kraussin kanssa ja lopputuloksena olikin kultaa ja kunniaa kerännyt albumi, joka sai kriitikot ja kuuntelijat ympäri maailmaa vakuuttuneeksi. Myös minut, sillä miljoonia myynyt Raising Sand on totisesti mainio albumi. Aika näyttää, onko siitä jonkinasteiseksi klassikoksi. Pari vuotta sitten Plant päätti yhdessä kitaristi Buddy Millerin kanssa kokeilla, josko samaa reseptiä hieman jalostamalla saisi aikaan yhtä hyvää materiaalia. Aivan tähän ei parin vuoden takainen Band Of Joy valitettavasti yllä, mutta jos nyt ei erinomainen olekaan, ei sitä kuuntelemattakaan kannata jättää. Levyn nimihän viittaa coverbändiin, johon Plant nuoruudessaan kuului. Ja coverlinjalla tämän uudenkin levyn kanssa tukevasti mennään, ja tuntuukin että Plant ja kumppanit ovat halunneet tehdä aineksiltaan mahdollisimman monipuolisen levyn, joka kuitekin ankkuroi itsensä melko turvallisesti amerikkalaisen musiikin rikkaaseen perimään.
Levyn potkaisee käyntiin mahtipontisella ottella Los Lobos -cover Angel Dance, joka jyrää eteenpäin komeasti muhkean säröytetyn kitaran, mandoliinin ja Plantin tasaisen varman vokaalisuorituksen varassa. Jo ensimetreiltä on helppo havaita, että ainakin tuotannollisesti tämä lätty painii raskaassa sarjassa. Avauksen jälkeen meno jatkuu melko vakuuttavana aina viidenteen kappaleeseensa saakka. Vitosraita, herrojen Billy & Bobby Babineaux (?) kynistä lähtöisin oleva You Can't Buy Me Love on nimittäin yllättävän heppoinen kipale vahvan alun jälkeen. Vaikka levy ei toki tähän yksittäiseen kappaleeseen missään nimessä kaadu, se on hyvä esimerkki siitä, kuinka väärä rakennuspalikka horjuttaa vankastikin rakennettua tornia. Vaikka albumilta siis paikoin huokuu tietty hajanaisuus, sen pelastavat kuitenkin hienot yksittäissuoritukset, kuten vaikkapa todella tummissa tunnelmissa tulkittu hieno gospel Satan Your Kingdom Must Come Down, joka iskee vanhaan agnostikkoonkin kuin miljoona taivahaista volttia. Plantin suorastaan kuiskaamalla tulkitsema Silver Rider vie kuulijan puolestaan selkeimmin Raising Sandin äänimaisemiin ja kuulaan kauniisiin tunnelmiin. Levyllä Plant myös osoittaa olevansa vielä vanhoilla päivilläänkin yllättävän muuntautumiskykyinen ja tarkkakorvainen vokalisti. Stereotypia silkkihepeneissään ja röyhelöissään kiekuvasta narsistisesta rokkikukosta voidaan siis kuopata - ainakin osittain...
Vaikka Band Of Joy tuntuu muutaman kuuntelukerran jälkeen pääosin hyvältä levyltä, kokonaisuus kuulostaa omiin korviini sittenkin vähän hajanaiselta ja sirpaleiselta, ja voisikin ehkä kysyä olisiko syy siinä, että Plant ja Miller ovat tuottaneet levyn itse? Tosin musiikillisesti ja vähän tylysti sanottuna 'teknisenä suorituksena' jokainen kappale, jopa tuo You Can't Buy Me Love pärjää melko hyvin yksinään, mutta albumikokonaisuus vähän natisee silloin tällöin liitoksistaan, ja jostain raosta käy kylmä veto. Toisaalta on myös huomioitava, etten ehkä itse ole paras mahdollinen henkilö arvioimaan Plantin soolotuotantoa, koskapa tämän lisäksi ainoastaan mainittu Raising Sand on minulle edes joten kuten tuttu albumi. Voihan siis olla, että Plant saa minulta paljon anteeksi jo legendastatuksensa vuoksi, mutta väliäkö hällä. Pääasia, että mies viitsii ylipäänsä tehdä vielä musiikkia, ja toivottavasti tämä kohtuullisen hyvä levy vielä saa jatkoa...
Edellinen Knopflerin levy, jonka arvioin lyhyesti tässä blogissa, Kill To Get Crimson ei tehnyt minuun juuri vaikutusta. Yhtä mieleenpainuvaa kappaletta lukuun ottamatta se tuntui jonkinlaiselta vaisulta välityöltä, jota vaivasi paikoin eräänlainen turruttava tasapaksuus. En kenties siksi odottanut ihmeitä myöskään tämän minimalismista suoranaisen taiteenlajin tehneen kitarataiturin uutukaiselta soololevyltä, jonka kansikuva tuo oudolla tavalla mieleeni yhdysvaltalaisen valokuvaaja William Egglestonin persoonallisen taiteen. Mutta kun ei odota enempiä, saattaa sitä joskus yllättyä positiivisesti. Ensimmäinen hämmästyksen aihe tätä sattumanvaraisesti levykaupasta hankkimaani uutuutta koskien on se, että se on yllättäen peräti kaksikymmentä kappaletta sisältävä tuplalevy, ensimmäinen Knopflerin soolouralla. Toinen, ja vieläpä mukava yllätys on se, että nyt herra Knopfler tuntuu pitkästä aikaa saaneen kasaan erittäin toimivan albumikokonaisuuden, mikä näinkin runsaasti materiaalia sisältävällä levytyksellä ei ole aina suinkaan itsestäänselvyys. Esimerkiksi Eagles -yhtyeen kauan ja hartaudella työstetty tupla-albumi Long Road Out Of Eden sisälsi mielestäni toisen levyn verran melko yhdentekeviä kappaleita. En nyt ilkeä sanoa täytekappaleita, mutta joka tapauksessa korkeintaan keskinkertaisia viisuja.
Privateering sen sijaan luottaa vahvasti Knopflerin tunnettuihin vahvuuksiin karheaäänisenä tarinankertojana, joka varsin vaatimattoman tuntuisista lyyrisistä aineksista tekee hyvin persoonallisia ja monesti myös todella kauniita kappaleita. Joissakin kappaleissa on jopa kuultavissa niitä monien kaipaamia ohuita kaikuja Dire Straitsin ajoilta, selvimmin mielestäni paria astetta räväkämmällä Corned Beef City -raidalla, mutta myös sitä seuraava tunnelmoiva Go, Love toi jotenkin mieleen Knopflerin vanhan bändin. Muuten levy sisältää herralle ominaisesti vaikutteita vähän sieltä sun täältä, mutta akselilla Brittein saarten (ja Irlannin) kansanmusiikki, blues sekä rapakontakainen folk levy kuitenkin lopulta melko turvallisesti pysyy. Tosin I Used To Could kappaleella otetaan tyylikkäästi harppaus jonkinmoisen komeasti rullaavan blueshöysteisen rockabillyn suuntaan, ja Privateeringin muutamat bluesilla kyllästetyt kappaleet ovatkin erinomaisia. Tästä kuuluu kiitos myös muille soittajille, joista etenkin pianisti Jim Coxin kilkattavat kuviot sopivat kappaleisiin erinomaisesti. En nyt tähän hätään ehtinyt tarkistaa soittaako sama kaveri pianoa esimerkiksi Knopflerin aiemmalla Ragpicker's Dream albumilla - mutta kovasti samankaltaiselta soitto kuulostaa. Muutenhan soittajistossa on liuta tuttuja nimiä, jos Knopflerin soolotuotantoa on tullut kuunneltua.
Tunnelmaltaan mukavasti vaihtelevan ja hienostuneesti soljuvan akustisen soitannan varaan rakentuvan tuplan kuuntelee helposti yhdeltä istumalta kokonaan, eikä kyllästymisen tai kuunteluväsymyksen tunne pääse hiipimään lähellekään edes loppumetreillä. Ja helposti sitä kyynikkokin lähes liikuttuu muutamien kappaleiden äärellä. Esimerkiksi em. minimalismia hyvin edustava kakkoslevyn Dream Of A Drowned Submariner kolahti allekirjoittaneeseen harvinaisen voimakkaasti, mihin kenties vaikutti että tulin juuri lukeneeksi paksun opuksen saksalaisten sukellusvenemiesten kohtaloista toisen maailmansodan aikana. Ja mitä kiekkojen äänenlaatuun ja tuotannollisiin seikkoihin tulee - kun kerran Mark Knopflerista on puhe, lienee turha mainitakaan, että hifistelijät luultavasti riemastuvat tämänkin levyn äänentoistollisesta annista. Raja laskelmoivan, yhdentekevän ja unholaan salamavauhtia hukkuvan tusinakaman ja viihdyttävän, tunnelmallisen ja musiikillisesti koukuttavan materiaalin välillä on joskus hiuksenhieno, ja Privateering -albumilla Knopfler osoittaa selvästi pystyvänsä niin halutessaan yhä tekemään jälkimmäisen kaltaista musiikkia.
