En ole koskaan ollut mikään tanskalaisvalmistaja Bang & Olufsenin hifilaitteiden suuri ystävä. Minulla on vuosien varrella ollut mahdollisuus kuunnella kolmea eri valmistajan systeemiä, ja ollakseni rehellinen yksikään niistä ei täysin vakuuttanut minua. Ei sillä, että ne varsinaisesti huonolta olisivat kuulostaneet, mutta kun ottaa huomioon millaisia hintoja niistä pyydetään, en vain kokenut niiden hinta-laatusuhdetta kovinkaan kummoiseksi. Eräässä yksityiskodissa, jossa vierailin vuosia sitten B&O:n näyttävä setti istui kyllä sisustusta ajatellen esteettisesti mainiosti Pekka Halosen maalausten ja Wäinö Aaltosen pronssiveistosten seurana, mutta musiikki toistui kovin ohuesti ja verhoutuneesti. Mutta eihän tuota toki isäntäperheelle sopinut sanoa, etenkin kuin lasissani oli burgundinviiniä, jota normaalisti nauttivat Ranskan presidentit. Mutta se muisteloista. Jokunen viikko sitten ostin uuden puhelimen ja ajatus Spotifyn Premiumista tuntui taas järkevältä, mutta sitten iski kylmä totuus: puhelimen omat nappikuulokkeet olivat kuuntelunautintoa ajatellen melko surkeat. Mikä neuvoksi? No, erillinen mobiilikaiutin tietenkin, ja pakko oli ottaa riski B&O:n kanssa. Kannattiko se? Siitä seuraavaksi...
Bang & Olufsenin kiinalaisvalmisteinen Beoplay A2 on melkoisen kompakti härveli, mitoiltaan ehkä tuollaisen vanhan piskuisen mökkiradion kokoinen kapistus, joskin selkeästi ohuempi (4,4cm). Painoa laitteella on kuitenkin kunnioitettavat 1,1 kg, joten sisällä on muutakin kun ilmaa. Toimintaperiaatteeltaan kaiutin on jonkinmoisesti ympäriinsä säteilevä, sillä kaiutinelementit löytyvät pöntön molemmin puolin ja laite sisältää myös usb-kaapelilla ladattavan kiinteän akun, jonka valmistaja lupaa tuottavan ääntä jopa vuorokaudeksi. Omien kokemusteni perusteella kohtuullisella äänenvoimakkuudella päästään lähemmäksi 12-15 tuntia, mutta tuokin on melkoisen hyvä lukema, ja riittää itselläni viikoksi tai pariksi. Laitteesta löytyy myös hipstereitä ilahduttava nahkainen kantohihna, josta trenditietoisempi voipi kätevästi pikkurillinsä päässä audiolaitettaan kanniskella ja köyhemmälle kansanosalle siinä samalla esitellä valmistautuessaan vaikkapa kesäiselle jokirantapiknikille vesihenkisine viihdykkeineen. Itsehän revin tuon hihnan pois ensitöikseni. koskapa omassa käytössäni laite pysyy sisällä.
Laitetta ohjataan langattomasti mobiililaitteella, ja bluetooth toimii erinomaisesti. Halutessaan kaiuttimeen voi kytkeä myös vaikkapa CD-soittimen. Entäpä sitten se tärkein, eli äänenlaatu? On pakko sanoa, että itselleni tämä oli yllätys - ja nimen omaan positiivisessa mielessä. Muistettakoon että olen vannoutunut vanhan koulukunnan stereohifistelijä, mutta on tilanteita, jossa tällainen simppeli mobiilikattaus toimii myös erinomaisesti. A2 ei toki millään pärjää kymmeniä kiloja painavalle lattiakaiutinparille, joita ohjaa tonnin painava putkivahvistin, mutta kaikki huushollissani olevat ja koskaan olleet saman kokoluokan pienet masiinat B&O pesee toistimena mennen tullen. Lisäetuna on juuri liikuteltavuus ja johdottomuus, eli voin kuunnella laitetta kirjoittaessani (kuten nyt), aamukahvia hörppiessäni keittiössä tai vaikkapa sohvalla röhnöttäessä. Pelkistetty ulkonäkö on toimiva, joskin ehkäpä vailla valmistajaan usein liitettyä design-leimaa.
Bassotoisto on laitteen koko huomioiden hämmentävän hyvä, joskin se on ehkäpä pykälän verran korostunut. Ei tällä tietenkään ikkunaruutuja helisemään saa, mutta en silti kokeilisi kerrostalossa yöaikaan täydellä voluumilla. Keskiäänten puhtaudesta riittänee maininnaksi se, että laulettu ääni toistuu erinomaisesti - oli kyseessä sitten viskin ja tupakan korventama Kris Kristofferson 1970-luvun alusta tai Viron filharmoninen kamarikuoro Arvo Pärtin sävelnerouden kimpussa. Diskantit ovat asialliset, eivätkä liian kipakat. Yleissoundi on melko neutraali ja pätevä lievällä, joskaan ei häiritsevällä bassokorostumalla. Laite ei pelkää kovempaakaan rytinää, joskin rajat tulevat volaa lisättäessä vastaan melko selvästi. Mutta kevyempään ja keskiraskaaseenkin fiilistelyyn A2 taipuu todella hyvin, esimerkiksi jazz toimii useimmissa tapauksissa loistavasti, Tony Monacon Hammondin mouruamista kuuntelee levyllisen putkeen helpostikin. Toki jos pääsäntöisenä lähteenä on Spotify, on myös muistettava että tallenteiden laatu heittelee palvelusta johtuen joskus melko reippaastikin. Toisen A2 -kaiuttimen lisäämällä saa kuulemma aikaiseksi langattomat stereot, mutta mielestäni tässä kärsii koko laitteen filosofia. Jos haluaa stereokaiuttimet, saa kahdella A2:n hinnalla jo ihan hyvät perinteiset puupöntötkin. Eri asia on tietenkin, jos kaipaa systeemiltä helppoa liikuteltavuutta...
399€ ei ole halpa hinta tämäntyyppisestä kaiuttimesta, ja mobiilikaiuttimien hinnat ovat tulleet viime vuosina alaspäin laadun parantuessa, mutta kyllä tämä omat käsitykseni valmistajan tietynlaisesta juppi-imagosta muutti ainakin osittain. Joku kirjoitti tämän kaiuttimen olevan hyvä "taustamusiikin" kuunteluun, mutta kun en itse tunnusta koko taustamusiikin käsitettä (joko kuuntelen tai sitten en), on A2 minulle hyvä peli ihan "aitoon" kuunteluun, etenkin silloin kun ei tarvita infernaalisia voimakkuuksia...
Satuin toissailtana television ääreen, ja pitihän sitä tämä tunnetun suomalaisen levy-yhtiön tarinasta kertova melko tuore elokuva katsoa, vaikka näin jälkikäteen ajatellen olisin epäilemättä nuo pari tuntia voinut käyttää huomattavasti viisaamminkin. Vuonna 1966 herrat Blom, Donner ja Schwindt perustivat tunnetusti Love Records -yhtiön, joka sekoitti ja osaltaan uudisti kotimaisen musiikin kenttää huolella, ja antoi mahdollisuuden monille artisteille, jotka eivät valtavirran mukana sopuisasti suostuneet tai syystä tai toisesta päässeet hittejä tehtailemaan. Luonnollisesti yhtiölle sen elinaikana levyttäneiden nimien määrä on kunnioitettava, joskin laadullisesti mukaan mahtuu myös levy-yhtiön toimintafilosofian mukaisesti melkomoinen määrä kaikenlaista tusinakamaa ja ajat sitten unohduksiin vaipuneita kokeellisia tuotoksia. Kupletista avantgardeen, vasemmistolaisesta poliittisesta paatoksesta suomipunkin syntyhetkiin. Ja väliin tietenkin ne juicet, pressat, wigwamit, davet, maaritit, hurriganesit ja somerjoet. Sekä tietenkin Mauri Antero.
Aiheesta olisi saanut asiansa osaava varmasti ihan hyvän elokuvan tai ehkäpä minisarjan, mutta ikävä kyllä ohjaaja Aleksi Mäkelän käsissä näin ei käynyt. Edes toisaalla kehuttu ajankuva ei tunnu huolitellulta, vaan köyhältä ja halvalta parodialta. Miten tässä sitten luodaan illuusio 1960-70 lukujen taitteesta? No, kaikki vetävät röökiä ja viinaa koko ajan, kaikilla on hassut vaatteet ja vapaa seksi kuuluu asiaan. Siinäpä Kekkoslovakian kulta-aika tiivistettynä. Onneksi elokuvaa ei sentään kuvattu mustavalkoisena. Mutta ajankuvan lisäksi myös draamaa on täytynyt elokuvaan saada. Ei tuo aika ollutkaan yleisöä ajatellen ehkä niin jännää, joten elokuvan keskushahmoksi nouseva Atte Blom kärsii vakavasta epilepsiasta (fiktiota), ilkeät suurten levyfirmojen kapitalistit ja Yleisradion harmaat byrokraatit haluavat musertaa kulttuurivallankumousta halajavan pienen levyfirman (täyttä soopaa) ja itse Toivo Kärki (Pirkka-Pekka Petelius) näkee nuoret radikaalit vaarallisina vallitsevan järjestyksen horjuttajina. Niinpä taantumukselliset voimat levymoguli Roger Lindbergin (Jukka-Pekka Palo) johdolla houkuttelevat Loven tuottajan Henrik Otto Donnerin Yleisradioon...En jaksa myöskään uskoa, että reservin vänrikki Atte Blom olisi koskaan näyttänyt persettään auton ikkunasta Topi Kärjelle paetessaan Baddingin kanssa kirkuvaa fanilaumaa. Toki Blom on sittemmin haastattelussa myöntänyt käsikirjoituksessa olevat lukuisat "taiteelliset vapaudet"...
Näyttelijöitä ei tästä kaameasta fiaskosta silti varsinaisesti voi syyttää, Jarkko Niemi teki elokuvaa varten de Nirot, eli kasvatti Blomin habitukseen sopivan mahan, munamies Riku Niemisellä on ainakin pitkä tukka, ja Tomi Alatalon ylinäyttelemisen rajamailla esittämä Henrik Otto Donner on erinomainen stereotyyppinen suomenruotsalainen ylimielinen ääliö. Ikävä kyllä, nämä seikat eivät yksinään riitä pitämään katsojan mielenkiintoa yllä. Eivätkä luonnollisesti kerro mitään olennaista tai mielenkiintoista aidoista perustajista. Jopa se kaikkein tärkein eli musiikkikin jää jokseenkin täydellisesti sivuosaan, ja tämä torpedo viimeistään upottaa tämän alkujaankin hyvin hatarista aineksista väsätyn huvipurren. Elokuva ei toimi oikeastaan millään tasolla, ja lopulta ainoa mieleenpainuva yksittäinen hetki koko yhdentekevässä filmissä lieneekin Rauli Badding Somerjokea esittävän Ylermi Rajamaan ilme tämän saatua lovee.
Viime vuosisadan jälkipuoliskon suurimmat pianistit voidaan kenties rankkaa ja yksipuolista karsintaa käyttäen laskea yhden käden sormilla, mutta aika vaikeaa tuostakin vähälukuisesta porukasta olisi jättää pois italialainen Arturo Benedetti Michelangeli, joka kyllä jakaa klassisen musiikin ystävien mielipiteet tehokkaasti. Oman arvonsa tuntenut Michelangeli oli kiistelty hahmo jo eläessään, ja kiistely hänen merkityksestään pianotaiteen suurimpiin kuuluvana virtuoosina on jatkunut meidän päiviimme saakka. Herra itse ei helpottanut tätä asiaa ollenkaan, sillä hänet tunnettiin oman soittonsa suhteen hyvin kriittisenä perfektionistina, joka vaati myös täydellisyyttä esiintymisolosuhteilta ja instrumentilta. Konsertinjärjestäjille tai levytuottajille Michelangeli olikin suorastaan painajainen: tämä kun saattoi peruuttaa esiintymisiään hyvin lyhyellä varoitusajalla vedoten milloin mihinkin, ja tiedetäänpä tämän lähteneen suivaantuneena kesken konsertin tai studiosession muutamankin kerran, kun olosuhteet eivät yksinkertaisesti olleet mestarin mieleen. Lisäksi Michelangeli varjeli yksityiselämäänsä samalla pedanttisuudella kuin hioi soittoaankin, joten tästä puolesta ei oikeastaan paljon edes tiedetä.
Sen verran toki on tiedossa, että toisessa maailmansodassa Michelangeli palveli Italian ilmavoimissa (ilmeisesti lentokonemiehistössä), ja jäi saksalaisten vangiksi sodan loppupuolella. Legendan mukaan pianovirtuoosin vanginneet keskieurooppalaisen sivistyskansan humaanit edustajat olivat lyöneet tätä näpeille saatuaan tietää, että tämä soitti pianoa. Michelangeli pääsi kuitenkin onnekkaasti pakenemaan ja suurempaa vahinkoa ei päässyt käymään. Michelangeli piti myös nopeista autoista, ja omisti elämänsä aikana Ferrarin jos toisenkin, ja osallistui tiettävästi muutaman kerran legendaariseen Mille Miglia -autokilpailuun. Pitääkseen verottajan loitolla hän asui elämänsä loppuun saakka Sveitsissä, joskin piti Italiaa kotimaanaan. Soittajana teknisesti parhaimmillaan huikean Michelangelin repertuaari on säilyneiden äänitteiden perusteella hyvinkin kapea, mutta aikalaisten mukaan yksityisesti tämä saattoi soittaa mitä tahansa niin halutessaan - ja vieläpä hyvin. Ainoastaan miehen tiukka itsekritiikki ja täydellisyyden tavoittelu esti tätä laajentamasta ohjelmistoaan. Michelangeli oli myös hyvin kiinnostunut pianon tekniikasta ja siitä, miksi ja miten se ylipäänsä soi kuten soi. Sanomattakin lienee selvää, että tämä kaveri olisi mieluummin pilkkonut jonkun epävireisen, miljoonalla kissanpolkalla pahoinpidellyn Hellas-merkkisen edullisen vanerilaatikon tuluksiksi, kuin antanut sen mahdollisesti tärvellä tämän musikaalisen nerouden. Harvoissa esiintymisissään Michelangeli roudasikin mukanaan henkilökohtaista Steinway -flyygeliään, jos mahdollista. Michelangeli opetti myös soittoa, tunnetuimmista oppilaista voisi mainita vaikkapa niin ikään erikoisena persoonana tunnetun Martha Argerichin. Pedagogina italialainen oli kuulemma ankara ja hyvin vaativa - mutta tämänhän nyt saattoi arvatakin...
Jos vertailuja pitäisi tehdä, voisi ehkäpä karkeasti yleistää, että aikalaispianisteista Michelangelin jokseenkin täydellinen vastakohta oli kenties venäläinen Svjatoslav Richter, joka oli soittaessaan kuin jonkinlainen hallitsematon luonnonvoima, jonka dramaattinen soitto rönsyili ja kuohui väliin ylikin siinä missä olemukseltaan aristokraattinen Michelangeli hallitsi hermonsa epäitalialaisen kylmäpäisesti, mikä kuului myös soitossa. Warner julkaisi joku aika sitten edullisen lootan Michelangelin koottuja levytyksiä, mutta ikävä kyllä arvosteluiden mukaan teokset on silputtu järjettömäksi sekamelskaksi, ja jopa tiedot esityksistä ovat puutteellisia ja osin kaiketi virheellisiäkin. Onneksi muitakin vaihtoehtoja tämän kieltämättä erikoisen suuruuden levytyksiin tutustumiseen löytyy.
Friedrich (Fritz) Wunderlichia pidetään yhtenä suurimmista ellei jopa kaikkein suurimpana viime vuosisadan saksalaisista tenoreista. Ikävä kyllä hänen liian varhainen poismenonsa jätti spekuloitavaksi olisiko hän ollut myös yksi maailman suurimmista. Tai mitäpä tuota spekuloimaan - sanoisin että kyllä hän oli sitä. Wunderlich syntyi Kuselin kaupungissa musiikkitaustaiseen perheeseen. Hänen äitinsä soitti viulua ja isä oli toiminut mm. kuoronjohtajana. Käsittääkseni Wunderlichin vanhemmat eivät kuitenkaan olleet varsinaisesti ammattimuusikoita. Wunderlichin isä oli haavoittunut vaikeasti ensimmäisessä maailmansodassa, ja taloushuolet sekä kähinät paikallisten kansallissosialistien kanssa ajoivat tämän itsemurhaan Fritzin ollessa vain viisivuotias. Seuraavat ankarat vuodet perhe elikin melkoisessa taloudellisessa ahdingossa, jota helpottamaan Wunderlichin täytyi mennä paikalliseen leipomoon elannon takaamiseksi. Raskasta arkea paetakseen Wunderlich lauloi töissä ollessaankin, ja sen verran hyvin, että ohikulkijat pysähtyivät useasti kuuntelemaan itseoppineen nuorukaisen hienoa ääntä.
Wunderlichin kiistaton lahjakkuus ei jäänyt huomaamatta kaupungin silmäätekeviltäkään, he järjestivät tälle stipendin Freiburgin musiikkiakatemiaan, jossa Wunderlich opiskeli laulun lisäksi myös käyrätorven soittoa. Sanotaan, että tämä hioi hänen muutenkin loisteliaan hengitystekniikkansa aivan uusiin ulottuvuuksiin. Kollegoitaan joskus aika räväkästikin sivaltanut kuuluisa sopraano Elisabeth Schwarzkopf sanoikin, että Wunderlichin hengitystekniikkaa oli ilmiömäinen. Mutta niin oli myös tämän ääni. Wunderlichin lyyristä tenoria voisi kuvailla esimerkiksi kahdella sanalla: kaunis ja vaivattomasti kantava. Ahkerasti harjoitteleva tenori myös harjoitutti instrumenttiaan tunnollisesti ja pikkuhiljaa ääniala kattoi koko lyyrisen tenorin rekisterin. Esimerkiksi netistä löytyvä pätkä, saksankielinen versio tunnetusta kappaleesta Granada antaa hyvän käsityksen Wunderlichin äänen loistokkuudesta ja vähintäänkin riittävistä äänivaroista. Itse asiassa eräs espanjalaistenori sanoikin sittemmin, että oli onni että Wunderlich esitti kyseisen kappaleen saksaksi - muuten hän ja muut maanmiehensä olisivat jääneet vaille töitä. Wunderlichin säilyneistä levytyksistä valtaosa on saksaksi, tämä johtuu siitä, että tuohon aikaan pienemmät oopperatalot halusivat kääntää monet teokset "kansantajuisiksi" tai ainakin kansan kielelle - mikä tietenkään ei ollut hyvä asia esimerkiksi Wunderlichin levyille jättämää perintöä ajatellen.
"Kansanauto Karajanin tapaan" -Fritz Wunderlich ja Porsche
Myöhemmin Wunderlich laajensi osaamistaan menestyksekkäästi myös liedin pariin, hänen Deutsche Grammophonille tekemäänsä Dichterliebe -levytystä pidetään yhä jokseenkin legendaarisena, vaikka säestäjä ei ihan olekaan laulajan kanssa aivan samalla aaltopituudella. Ja hänen viimeiset lied-konserttinsa olivat myös paikallaolijoiden muisteloiden mukaan huikeita. Vuonna 1966 Wunderlich oli juuri saanut kiinnityksen Metropolitaniin ja kansainvälinen läpimurto oli vain ajan kysymys. Ikävä kyllä aikaa ei enää ollut. Wunderlich oli tuon vuoden syyskuussa vaeltamassa muutaman ystävänsä kanssa, ja pitkän reissun jälkeen palasi uupuneena majapaikalleen yksin. Hän oli ilmeisesti juuri ottamassa yläkerrassa vaelluskenkiään jaloistaan, kun puhelin soi ja homma keskeytyi. Puhelun jälkeen Wunderlich käveli portaille, ja kompastui auki jääneisiin kengännauhoihin lyöden päänsä kiviportaikkoon. Tämä traaginen onnettomuus vei maailmalta hienon äänen. Voidaan hyvin sanoa, että kuollessaan Wunderlich oli vasta kipuamassa uransa korkeimalle huipulle, ja tällä olisi ollut vielä vuosien ajan paljon annettavaa musiikkimaailmalle. Wunderlichin jälkeen vasta Jonas Kaufmannia voidaan pitää tämän veroisena saksalaisena tenorina, tosin vertailu ei ole aivan korrektia, koskapa Kaufmannin sinänsä moneen taipuva ääni on perusolemukseltaan dramaattisempi.
Joku aika sitten oli tarjolla muinaiseen Egyptiin sijoittuvaa oopperaa täyslaidallinen teräväpiirtona, kotisohvalta käsin. Pitihän tuotakin nyt sitten kokeilla blu-ray lätyllisen muodossa, ja kun pari levyllistä tässä blogissakin lyhyesti arvioitua Verdiä oli aiemmin kuuneltuna alle, kaipasin ehkä vähän sitä oopperan visuaalista puoltakin. Metropolitanin vuoden 2009 hulppea ja hienosti lavastettu esitys Giuseppe Verdin Aidasta oli kieltämättä paikoin todella komeaa katsottavaa siinä missä kuunneltavaakin, mutta täysin tämä produktio ei silti minua vakuuttanut. Joukkokohtaukset olivat kyllä massiivisia jopa lavalla nähtyine aitoine hevosineen ja draamaa tuli silmille tuutin täydeltä, mutta audiovisuaalisesta loistosta huolimatta kaikki palat eivät ihan olleet paikoillaan.
Mutta aluksi pari sanaa itse oopperasta. Aidahan oli suurmenestys ilmestyessään alun perin vuonna 1871. Teos oli tilaustyö, ja tilaajana tuolloin Turkin vallan alla olleen Egyptin kediivi eli varakunkku Ishmael Pasha. Sen ensiesitys kuitenkin viivästyi jonkun verran, koskapa Euroopassa oli noihin aikoihin käynnissä veriseksi äitynyt Preussi-Ranska maaottelu, jonka germaaninen veljeskunta voitti 1-0, ratsuväen sapelin mitalla. Verdi halusi uuteen teokseensa "aitoja egyptiläisiä" sävyjä, ja tätä varten säveltäjä teetti jopa Aidassa kuultavaan juhlamarssiin kuusi trumpettia. Tuo useasti lainattu marssi on muuten varmasti tuttu aika monelle lukijalle, vaikkei itse teos muuten olisikaan. Sittemminhän ooppera on jäänyt eräänlaiseksi suosituksi vakio-ohjelmistoksi, jota esitetään ympäri maailmaa. Myös Suomessa Aida on esitetty useampaan otteeseen, ensimmäisen kerran jo vuonna 1916.
Oopperan traaginen tarinahan syventää perinteistä kolmiodraamaa lisäämällä mukaan kansallisuusaatteen - tai pikemminkin vaikean kysymyksen siitä, kumpi meneekään tosi paikan tullessa edelle: rakkaus vai velvollisuus kotimaata kohtaan. Tämä ristiriita koskee oopperan päähenkilöitä, niin faaraon henkivartiokaartin päällikköä Radamesia kuin tämän rakastajatarta, etiopialaista orjaa Aidaa, joka sattuu myös olemaan vihollismaan prinsessa. Ongelmia tuottaa myös mustasukkainen faaraon tytär Amneris, joka rakastaa myös urheaa ja velvollisuudentuntoista Radamesia. Tässä tuotannossa Radamesin tenoriroolin esittää eteläafrikkalainen Johan Botha, jolla on kieltämättä ääntä riittämiin, mutta näyttelijänlahjojen kanssa on vähän niin ja näin. Epäilemättä oopperasalin taaemmilla riveillä tämä ei haittaisi, mutta levytaltioinnin useat lähikuvat eivät oikein imartele hyvin tukevaa ja lyhyttä laulajaa, jolla on tasan kaksi ilmettä: hämmentynyt ja kiukkuisen hämmentynyt. Toki näissäkin on skaalaa tuplasti enemmän, kuin esimerkiksi eräällä kotimaisen saippuasarjan "tähdellä", jonka nimen jätän nyt kohteliaisuussyistä mainitsematta. Bothan ääni kuitenkin siis riittää hyvin, ja hänen eleettömyyteensäkin tottuu teoksen edetessä, joskin aika hyvää mielikuvitusta vaatii, että kaveri kävisi riuskaotteisesta sankarista.
Aidan roolissa nähdään kuulemma tämän roolin vuosia "omistanut" liettualainen sopraano Violeta Urmana. Hän tavoittaakin pääsääntöisesti erinomaisesti hahmon surumielisyyden ja tietynlaisen haavoittuvan avuttomuuden, mutta on jo ehkä aavistuksen iäkäs rooliin. Ja Aidakin on näköjään orjana saanut osansa anteliaiden egyptiläisisäntien lihapadoista, ollen melko riskissä kunnossa. Parhaiten solisteista onnistuu mielestäni tässä versiossa nimen omaan Verdin rooleista tunnettu dramaattinen mezzosopraano Dolora Zajick. Hän saa taitavasti tuotua Amneriksen rooliin katalan myrkyllisyyden, kateuden ja lopulta hirvittävän lohduttomuuden - unohtamatta ylpeyttä. Tämä on myös selvästi kuultavissa yleisön suosionosoituksista oopperan päätyttyä. Miessivurooleista mieleenpainuvin on Aidan isää eli Etiopian kuningasta näyttelevän Carlo Guelfin karismaattinen ja tasavahva suoritus, josta tosin huomasi myös Guelfin laulu-uran olevan ehtoopuolella. Metropolitanin orkesteri oli Daniele Gattin johdossa tasaisen varma, mutta totta puhuen stereoääni ei ollut ehkä parasta mitä tämä formaatti voisi tarjota. Hifistelijänä saatan tosin vaatia tässä suhteessa joskus liikaakin. Kaikein kaikkiaan tämä oli siis ihan kelpo versio, mutta draama vähän kärsi paikoin, osin tämä johtui myös kuvauksesta, osin taas solisteista. Oopperan synkkä loppu oli tosin mieleenpainuva, etenkään kun en tarinaa sen suuremmin tuntenut etukäteen. Kyllähän tästä vielä toisenkin version voisi katsoa...
Wagnerin syntymän 200-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistiin vuoden 1966 Ringin mainetta niittänyt liveäänite Bayreuthin kuuluisilta musiikkijuhlilta, vieläpä uudelleen masteroituna ja äärimmäisen edulliseen hintaan, tämäkin on tätä Eloquence-halpissarjaa. On oikeastaan vain oikeus ja kohtuus, että lyhyen ja kieltämättä ajanpuutteen vuoksi pintapuoliseksi jääneen johdatukseni Sormus-tetralogiaan päättää Götterdämmerung juuri tästä oikean yleisön edessä äänitetystä Karl Böhmin johtamasta esityksestä, joka monen (myös itseni) mielestä vetää vertoja täysin sir Georg Soltin edellisissä kirjoituksissa mainitulle uraauurtavalle studiolive-versiolle. Totta puhuenhan nämä kaksi levytystä ovat oikeastaan jo lähtökohtaisesti keskenään vertailukelvottomia, sillä yleisön edessä voi sattua yhtä sun toista, mitä ei jälkikäteen niin vain vippaskonsteilla korjaillakaan. Tai ei ainakaan korjailtu vielä 1960-luvulla. Ja kyllähän sen tästä siistitystä juhlapainoksestakin huomaa, laulajien ääni vaeltaa välillä eestaas heidän koikkelehtiessaan lavalla, yleisössä joku aivastaa juuri hiljaisessa jännitekohdassa, on ylimääräistä risahdusta ja jokunen kolahdus siellä täällä. Lisäksi nauhojen digitaalinen uudelleenkäsittely on jättänyt ääneen välillä kummallisia äänijälkiä, omaan korvaani eräänlaisia kaikuja ja tai niiden jäännöksiä, joita kuulee etenkin lauluosuuksissa. Mitä lie digikäsittelyn myötä syntynyttä oheistöhnää.
Mutta tästä kaikesta huolimatta tällä levytyksellä on tarjota jotain, mitä löytyi vain edellä mainitusta Wilhelm Furtwänglerin "italialaisesta" Rheingoldista: nimittäin aitoa tunnelmaa, tämä on tällaiselle tavalliselle pulliaiselle oikeastaan ainoa mahdollinen tapa kokea Bayreuthin legendaarinen ilmapiiri ja wagneriaaninen hurmos edes audiomuodossa kohtuullisen hyvällä äänenlaadulla, eikä nykytuotannoissa päästä enää lähellekään tällaista laulamisen tasoa, hyviä Wagner-roolien esittäjiä ei maailmassa yksinkertaisesti ole tarpeeksi. Muutaman vuoden takainen Metropolitanin suurtuotanto, jonka YLE Teema myös kulttuuritekona esitti, oli tästä hyvä osoitus. Se oli kuitenkin riittävän hyvä antamaan kipinän tutustumiselle tähän suureen teokseen laajemmin. Mutta takaisin Jumalten tuhoon, tai oikeammin käännettynä Jumalhämärään. Tässä teoksessahan pöllitystä Reininkullasta valmistetun taikasormuksen kirous puree yhä siinä määrin, että edellisen osan lopussa toisensa löytäneet rakastavaiset Siegfried ja Brünnhilde huijataan taikajuomalla eroon toisistaan, Siegfried tapetaan puukottamalla selkään, ja epätoivoinen Brünnhilde syöksyy kostettuaan myös liekkeihin, ja kohtapa se roihuaa koko Jumalten asuinsija Valhalla, ja ihmisten aikakausi alkaa Jumalten kärvennettyä ja Reinin tulvittua. Kaikkea se saksalainen keksii, enkä kunnolla raapaissut tarinaa tai sen moniulotteisuutta tulkintamahdollisuuksineen edes pinnalta...
Götterdämmerungissa on muutamia todella hienoja ja vaikuttavia kohtia, erilaisiin kokoelmiin usein päätyvä Siegfriedin hautajaismarssi ehkä tunnetuimpana niistä. Ooppera alkaa kun Nornat, eli kolme kohtalonlankoja kerivää mystistä ennustajatarta käyvät läpi mennyttä ja yrittävät nähdä tulevaa, mutta sormuksen kirous estää näkemästä tulevaisuuteen. Nornien esittäjissä oli erinomaista kontrastia, etenkin 1. nornan, hyvin tummaäänisen alton Marga Höffgenin, ja kolmannen, sopraano Anja Siljan kuulakkuuden välillä. Siinä kirjaimellisesti tummuus kohtasi kirkkauden hienolla tavalla. Näiden blogiin valikoimieni oopperoiden paras Brünnhilde on mielestäni tämän levytyksen ruotsalaissopraano Birgit Nilsson, hänen dramaattinen, täyteläinen äänensä kestää vielä tässä sarjan päättävässäkin osassa, sen sijaan Wolfgang Windgassenin Siegfried alkaa näyttää uupumisen merkkejä, vaan onko tuo mikään ihme: rooli on oopperakirjallisuuden vaativimpia, ja eritoten livetilanteessa. Studio-otoissahan taukoja voi pitää mielin määrin. Kaiken lisäksi Windgassen on tässä jo päälle viisikymppinen ja siten melko iäkäs nuoreksi sankariksi. Toisaalta liki viisikymppinen on myös Nilsson, joka "peri" roolin joitakin vuosia aikaisemmin legendaariselta norjalaiselta Kirsten Flagstadilta, jota pidetään yhtenä parhaista levylle päätyneistä Brünnhilden esittäjistä koskaan. Miesrooleista mieleenpainuvin oli basso Josef Greindlin Hagen. Alberichina tässä oli puolestaan jo Furtwänglerin Reininkullasta vanha tuttu Gustav Neidlinger. Etenkin 1950-60 -luvuilla tehtyjä levytyksiä tarkastelemalla on helppo huomata, että piiri pieni pyöri vuosia pitkäli samojen laulajien voimalla.
Birgit Nilsson osoittaa sotisovassaan, että stereotyyppinen Wagner-sopraano...no, on juuri sellainen! Kuva on tosin Valkyyriasta.
Nyt, jos joku tälle sivulle eksynyt on ollut tarpeeksi epätoivoinen ja jaksanut lukea näinkin pitkälle on kenties herännyt eräs kysymys. Nimittäin se, mikä näistä kokonaislevytyksistä kannattaisi hankkia, mikäli levykokoelma kaipaa Wagnerin 15-tuntista jumalhulluuden vuoristorataa? Oma mielipiteeni asiassa on aloittelijan ja harrastelijan, joten se kannattaa pitää mielessä, mutta sanoisin että Karajanin, Janowskin tai tämä Böhmin Ring ovat kaikki hyviä ja jopa erinomaisia vaihtoehtoja aloittaa tutustuminen Wagnerin suurteokseen. Ja koskapa Karajan ja Böhm ovat vieläpä hyvin edullisiakin, ei muutama kymppi yleissivistykseen panostamisesta ole mielestäni mahdoton hinta. Furtwängleriäkin voi suositella, mikäli iäkkään monoäänityksen kestää. Ja tietenkin Soltia, joka tuli muutamaan kertaan mainittuakin, eikä syyttä. Välttää sen sijaan kannattaa kysynnän ja kriitikoiden hehkutuksen vuoksi ylihintaista Keilberthia, uudempia pienempiä produktioita, enkä ehkä lähtisi ensikertalaisena herrojen Boulez, Barenboim, Levine tai Thielemann kelkkaan myöskään. Tämä ohje siis suuntaa-antavana, mikäli Ring ei ole tuttu. Itsellänikin on vielä kokoelmassani kuuntelematta Kraussin ja Haitinkin syklit, mutta ikävä kyllä myös kesälomani alkaa olla lopuillaan. Ja viimeisenä viikonloppuna ajattelin tehdä muutakin kuin kuunnella oopperaa...Mutta jatkakaamme aiheesta syksymmällä!
Puolalaissyntyisen saksalaiskapellimestari Marek Janowskin johtama "DDR-Ring" vuodelta 1982 on hieman erikoinen tapaus Nibelungin sormuksen kokonaislevytysten joukossa. Outoa kyllä, vaikka kyseessä onkin alun perin osin itäsaksalainen tuotanto, on se ensimmäinen digitaaliäänitys koko teoksesta. Mikä kenties vielä oudompaa, setti on kestänyt hyvin aikaa, ja siksipä onkin vain kohtuullista, että tästä fyysisestikin melko hulppeasta lootasta valikoitui arvioitavaksi tetralogian kolmas osa, Siegfried. Itseäni on muuten huvittanut aika lailla, että produktiossa laulaneista artisteista löytyvät myös tosielämän Siegmund ja Siegfried, näistä tosin vain bassobaritoni Siegmund Nimsgern on mukana kolmannessa oopperassa Alberichin osassa. Alun perin lavastemiehenä oopperassa aloittanut Siegfried Jerusalem on muuten joskus laulanut nimikkoroolinsakin... Tässä René Kollon sankari Siegfried on varsin pätevästi tulkittu tasalaatuinen rooli, mutta olen kuullut parempiakin. Esimerkiksi miekan takomiskohtauksessa Kollo vähän jarruttelee. Theo Adamin Wotan, joka esiintyy Vaeltajana pärjää niin ikään yllättävän hyvin, vaikka Adam onkin tässä jo ehdottomasti uransa ehtoopuolella. Aavistuksenomaista huojuntaa tämän äänessä nimittäin on. Tämän Siegfridin koomisin hahmo on epäilemättä Peter Schreierin esittämä kiero Mime, jonka tulkinta on kyllä eläytyvä ja kiistatta dramaturgisia aspekteja korostava, mutta itse pidän kyllä asteen perinteisemmästä laulannasta. Schreier on suorituksessaan mennä vaarallisesti ylinäyttelemisen puolelle, mikä on paljon sanottu kun kyseessä on sentään studioversio. Toisaalta Mimen osaan kuuluu tietty poukkoilu. Jeannine Altmeyerin Brünnhilde on pätevä, joskaan ei aivan ykkösluokan suoritus.
Janowskia on kapellimestarina syytetty yleensä siitä, että hän ei uskalla ottaa orkesterista tarvittaessa kaikkia hevosvoimia irti, vaan vähän siloittelee kaikkein ronskimpia wagneriaanisia ryöpsähdyksiä. Toisaalta tässä on se etu, että teoksen musiikin kauneus pääsee näin paremmin esiin, minkä myös Siegfried hyvin todistaa. Eikä dresdeniläisten soitossa mitään vikaa varsinaisesti olekaan, päinvastoin. Janowski ei hötkyile, vaan on rauhallisemman menon kannalla, mutta ottaa kyllä kierroksiakin silloin kun tarvitaan. Ehkä kuitenkin se Wagnerin musiikin paikoin vaatima monumentaalisuus jää välillä uupumaan. Tämä kritiikki on kuitenkin siinä mielessä samantekevää, että Janowskin viehätys piilee juuri erilaisessa, silti yleispätevässä ja selkeässä tulkinnassa, joka sattuu vielä olemaan erinomaisesti Dresdenin Luukaskirkossa äänitetty. Siegfriedissä minua viehätti erityisesti orkesterin hyvin selkeä kokonaissävy, joka oli tummahko ja kenties ihan hiukkasen verhoutunut, mutta etenkin vaskissa oli mukavaa muhevuutta, eivätkä jousetkaan soinnin puolesta kauas taakse jääneet. Janowskin settiä saa myös nykyään aika edullisesti kompakteina kiekkoina, mikäli sattuu löytämään. Pisteet myös siitä että tästä löytyy painettu paksuhko librettovihkonen joka oopperalle erikseen, mikä on nykyään todella harvinaista. Jos siis Solti korostaa draamaa, Karajan kokonaisuutta, Furtwängler laulajia, niin voisi kai karkeasti samaan syssyyn yleistää, että Janowski panostaa orkesterin soinnin yleispätevään kauneuteen.
Marek Janowskin keveämmän soundin syyksi on yleisesti arveltu maestron erikoista johtamismetodia, jossa tahtipuikkoa pidetään suussa.
Tarinana Siegfried jatkaa siitä mihin Valkyyriassa jäätiin, mutta tähänkin oopperaan on ollut pakko lisätä "tapahtunut edellisessä jaksossa" -osio, tällä kertaa homman hoitavat Wotan-jumala ("Vaeltajana") ja Mime kyselemällä kolme kysymystä toisiltaan. Näiden vastausten avulla sitten nivoutuu yhteen suurin piirtein kaikki se, mitä kahdessa aiemmassa oopperassa on tapahtunut. Siegfried oli myös tavattoman työläs säveltäjälle, häneltä kesti peräti kaksitoista vuotta viimeistellä teos haluamakseen, tämäkin saattaa selittää miksi tämä osio kuulostaa vähän päälleliimatulta (ja kieltämättä puuduttavalta, mikäli teos on tutumpi). Niin tai näin, itse sanoisin, että Siegfried on draamana piirun parempi kuin edeltäjänsä, mutta vain siksi että nyt ollaan tekemisissä niin Reininkullan kuin Valkyyriankin tapahtumien kanssa, ja tarinaan syntyy jatkumo. Neliosainen musiikkidraama huipentuu viimeisessä osassaan, mutta Siegfried pohjustaa tämän tien Jumalten tuhoon komealla tavalla...
