Kun Woodstockit ynnä muut festivaalit oli koettu, Bob Dylanin kanssa soudettu ja huovattu, vuosikymmen vaihtui ja protestiäänet alkoivat pikkuhiljaa hautautua harmauteen sekä Nixonin valheiden alle. Baez vaihtoi levy-yhtiötä, ja teki muutaman vuoden aikana A&M -merkille peräti seitsemän albumia, joista päätyi tälle vuonna 1977 ilmestyneelle kokoelmalle kaksitoista valittua helmeä. No, tunnustettakoon että pari huitaisuakin mukaan on mielestäni päässyt, mutta ei tämä kokoelma silti mitenkään huono ole. Kunhan muistaa, ettei se myöskään anna kattavaa kokonaiskuvaa artistin urasta, vaan on pikemminkin väljempi katsaus tämän viihteellisempään ja pop-sävyisempään puoleen. Baezin hienoa ääntä on kuvattu usein kirkkaaksi, mutta siinä on ikään kuin kätkettynä tumma elementti, ja tästä kontrastista yhdistettynä voimakkuuteen syntyy mielestäni se taika, mikä saa kuulijan polvilleen ja joskus rukoilemaan armoa. Levyn dramaattisesti avaava Diamonds & Rust on mitä hienoin esimerkki Baezin äänenkäytöstä parhaimmillaan, kaunista kappaletta tukee hienosti akustisten kitaroiden helinä. Poliittista laulantaakaan ei ole kokonaan unohdettu, Baezin omaa käsialaa oleva Prison Trilogy (Billy Rose) on tästä lajista mukana. Sinänsä melko yksinkertainen kappale edustaa folktyylin traagisempaa puolta melko viiltävällä ja kolkolla tavalla. Tämä voisi hyvin toimia myös mieslaulajan tulkintana.
Mutta kuten sanottua, niitä hutejakin on mukana. Yhdentekevä Children And All That Jazz -kappale ei voi mitenkään olla seitsemän A&M- albumin parhaimmistoa. Tai jos on, niin sitten on tuotantopuolella nautittu muutakin kun kansalaisluottamusta. Myöskään Lennonin Imagine ei saa Baezilta oikein kunnon tulkintaa. Sovitus tuntuu paikoin väkisin väännetyltä ja turhan siirappiselta, ja itselleni syntyi jo vuosia sitten vaikutelma, ettei laulajatar seiso aidosti tekstin takana. Mutta Imagine, tuo kommunistinen manifesti kermakuorrutuksella (määritelmä Markku Kosken kuulusta Beatles-kirjasta) on myös niin vahvasti nivoutunut tekijäänsä, ettei muilla tulkinnoilla oikein ole mahdollisuuttakaan. Bob Dylanin Simple Twist Of Fate kannattaa mainita sen sijaan jo siksi, että se sisältää suorastaan ratkiriemukkaan pätkän, jossa Baez matkii härskisti Dylanin laulutyyliä - tehden sen vielä niin hyvin ja armoa antamatta, että luulisi ivailun kohteenkin kuunnelleen tätä korvat punaisena. Dylanhan pönkitti omaa uraansa melko ronskisti Baezin kustannuksella, ja vaikka välit tätä nykyä lienevät paremmat, tässä kappaleessa Baez tuntuu makselevan kalavelkoja entiselle rakastetulleen. Baezin meksikolaijuuret kuuluvat espanjaksi lauletussa Gracias A La Vida -kappaleessa.
Levyn päättää live-esitys Robbie Robertsonin ja The Bandin kestoklassikosta The Night They Drove Old Dixie Down, jota on joskus sanottu jopa parhaaksi versioksi kyseisestä kappaleesta. Tästä uskallan olla eri mieltä, sillä edesmenneen Levon Helmin aitoa ja alkuperäistä Southern-käninää ei voita edes Baezin voimakas ja kuulaankaunis laulanta, mutta totta puhuen tämän kappaleen pilaa oikeastaan Baezin yhtye. Mikä on siis yhteenveto? Kokoelma sisältää vähän epätasaista materiaalia, viihteelliset taustat eivät aina tee oikeutta laulajan äänelle, mutta vikoineenkin tämä kiekko on melko onnistunut läpileikkaus Joan Baezin 1970-luvun tuotannosta. Sille vaan pariksi vaikkapa Vanguard-vuosien kokoelma First Ten Years, niin siinä on jo melko hyvä valikoima tältä hienolta daamilta.
