Kirja-arvio: Mötley Crüe The Dirt - törkytehdas

Jo aikaa sitten julkaistu Törkytehdas on ehtinyt Suomessakin peräti 13. painokseensa, joten voitaneen hyvin sanoa, että tämä teos on löytänyt lukijakuntansa ihan kiitettävästi. Kesälomalla oli itsellänikin aikaa tämä vihdoin lukea pokkariversiona, vaikka kirjan luettuani en tullut hullua hurskaammaksi siitä, onko 1980-luvulla suursuosioon yltänyt Mötley Crüe musiikillisessa mielessä mielenkiintoinen bändi vai ei. Täytynee kai kuunnella jokunen levy saadakseen tästä tärkeästä kysymyksestä selvän. Yhtyeen myrskyisää taipaletta kuvaava kirjahan ei tätä tietenkään voi valaista, mutta muutenhan tästä yli 400-sivuisesta tuotoksesta kyllä selvisi yhtä sun toista. Jo kirjaa avaamattakin on jo heikommallakin hahmotuksella pääteltävissä mitä tuleman pitää. Takakannessa toitotetaan että kyseessä on 'kaikkien aikojen rockkirja' ja 'maailman pahamaineisimman bändin tunnustukset'. Sanoisin, että jo näillä lupauksilla rima nostetaan niin ylös, että hiukankin kriittisempi lukija saadaan äkkiä epäilevälle kannalle. Kirjaa lukiessa ajatukset eivät olleet pysyä koossa, tuntui kuin bändin jäsenten kertomana syntyi kummallinen ja sekava vyyhti, jota selvittääksen lukijan olisi itsekin pitänyt käydä reippaasti ylikierroksilla. Ja kenties olla perillä yhtyeen vaiheista edes pintapuolisesti. No, tiesinähän minä että yhtye on tehnyt coverin Beatlesin Helter Skelteristä, mutta siinäpä se tietouteni sitten olikin.

Kun neljä alun perinkin enemmän tai vähemmän moniongelmaista amerikkalaista nuorta kaveria nousee yhtyeineen yht'äkkiä maailmanmaineeseen sekoiltuaan elämässään jo tätä ennen perinpohjaisen lahjakkaasti niin eittämättähän siitä syntyy mitä herkullisinta materiaalia tällaiseen paljastuskirjaan. Gallonatolkulla viinaa, kilokaupalla huumeita, naisia, juhlimista, tappeluja, romutettuja autoja, romutettuja ihmissuhteita, syyttelyä puolin jos toisinkin, henkilökohtaisia tragedioita. Keskinäisiä kiistoja, päämäärätöntä haahuilua, laulajan erottaminen ja ottaminen takaisin ja lopulta jopa aitoon amerikkalaiseen tyyliin kyynel silmänurkassa vuodatettua taattua b-luokan keskusteluohjelmamateriaalia eli 'kasvamista ihmisenä ja itsensä löytämistä.' En oikeastaan ihmetellyt vähääkään, että Kiss-yhtyeen rautaa syövä ja kultakettinkiä paskantava Gene Simmons osti aikoinaan kirjan filmausoikeudet, vaikka uskallan epäillä ettei tästä kirjasta saa aikaiseksi sellaista elokuvaa, jota viitsisi kukaan katsoa. Sillä Mötley Crüen tapauksessa totuus, oli se sitten törkeyksillä väritettyä tai ei, voittaa kyllä tarun. Viihdearvoahan ja kovaa sellaista kirjalla kieltämättä on. Se on mehevästi kirjamuotoon puettu, kunniakkaasti Seiska-lehden journalistista tasoa edustava teos, joka viettelee lukijansa ja herättää luontaisen uteliaisuuden ja pakottaa lukemaan kirjan ahmimalla ja päivittelemään siinä ohessa jätkien sikailua. 

Mutta se on myös paikoin tavattoman puuduttava ja jopa turruttava lukukokemus. Laulaja Vince Neilin nelivuotiaan tyttären toivoton taistelu syöpää vastaan on kuvattu niin seikkaperäisesti ja viiltävästi, etten voinut olla liikuttumatta näitä sivuja lukiessani. Vasta pari päivää myöhemmin, miettiessäni tämän pikaisen arvion kirjoittamista mieleeni kuitenkin hiipi terveen epäilyksen sisältävä ajatus, että oliko näin tavattoman tarkka selvitys ja tilinteko tarpeen. Senkin uhalla, että vaikutan tässä tekopyhältä, totean että tyttären muistoa olisi voinut kunnioittaa paremmin kuin tilittämällä siitä juuri tämän kirjan sivuilla. Etenkin kuin Neil retostelee muuten sikarikerhollaan, autoillaan, naisillaan ja viinanjuonnillaan. Kirja sisältää myös pienen annoksen takuuvarmaa ja aitoa jenkkiläistä huuhaata - kuinkas muuten. Nikki Sixxin huumehöyryinen pelleily 'saatanallisten voimien' kanssa sai kuulemma keittiössä veitset ja haarukat lentelemään itsestään ja aiheutti muitakin yliluonnollisia ilmiöitä. Täytyyhän sitä nyt uteliaita teinilukijoita vähän pelotella. Kaipa jossain nytkin joku nuori veivaa Mötiköiden vinyylilevyä taaksepäin yrittäen löytää viestejä tuonpuoleisesta. Itse rohkenen epäillä että Sixxillä eivät vain saatanallisen darran takia pysyneet aterimet kädessä...

Törkytehdas on kyllä sekavuudessaankin mielenkiintoinen kirja, ja musiikkikirjojen monenkirjavassa joukossa jopa ainutlaatuinen. Sen tulkitseminen ja tavaaminen turhan vakavasti olisi silti suuri virhe. Teos sisältää sinänsä oivaltavan, joskin pintapuolisen vertauskuvan musiikkibisneksestä artistit uumeniinsa nielevänä koneistona liukuhihnoineen ja rattaineen. Koneistoa pyörittää tietenkin raha (ja  kenties artistien veri, hiki ja kyyneleet). Mutta tietyssä mielessä myös tämä kirja on tuon samaisen koneiston eräs oheistuote. Ja ilmeisen tuottoisa se on ollutkin. Kirjan paikoin reippaasti överiksi vedetty sensaatiohakuisuus vain korostuu, koskapa herrat ovat saaneet kertoa tarinansa itse. Nythän bändin jäsenet ovat yli viisikymppisiä ukkoja. Hakevatko he lukijoilta jonkinlaista synninpäästöä? Tuskinpa vain. Muuan kotimainen riiminikkari kirjoitti ammoin laulujen lunnaista ja kertoi keinuneensa jumalten keinussa. Mötley Crüen jäsenten kyyti tuossa samaisessa keinussa on ollut varmasti kova. Ja lunnaiden hinta vielä kovempi.

Kirja-arvio: Antony Beevor - Toinen maailmansota (2012)

Alkakoon vuosi 2013 tämän blogin osalta tällaisella syrjähypyllä oheisen kirja-arvion muodossa, mutta älkäätten peljätkö arvoisat lukijani, musiikki tulee olemaan pääosassa myös alkaneena vuonna...

  
Englantilaista toiseen maailmansotaan perehtynyttä sotahistorioitsijaa ja Sandhurstin sotilasakatemian käynyttä entistä brittiupseeria Antony Beevoria (s.1946) syytetään joskus eräänlaisesta historiankirjoituksen 'popularisoinnista', turhasta yleistämisestä ja asioiden vääntämisestä rautalangasta niin, että vaikkapa  sarjakuvalehden tavaamiseen ja ns. Tosi-TV:n katseluun syventyneet 'tyhmät massat' saisivat historiasta edes jonkinlaisen käsityksen. Onpa eräs tunnettu amerikkalainen sotahistorioitsija syyttänyt Beevoria 'sosiaalihistorioitsijaksi 1970-luvun tiedoilla'. Henkilökohtaisesti en tyhmän massan vaatimattomana edustajana ja keskivertolukijana tätä syyttelyä oikein ymmärrä, sillä pitäisikö historioitsijan sitten kirjoittaa vain toisille historioitsijoille? Olen lukenut suositun Beevorin suomennetusta tuotannosta aiemmin vain kaksi teosta, kirjat Stalingrad ja Berliini 1945, mutta joulunaika hurahti ohi varsin sutjakkaasti tätä Beevorin yli 900-sivuista kirjajärkälettä ahmiessa ja sitä sulatellessa. Kun koko toinen maailmansota tärkeimpine tapahtumineen yritetään survoa tuollaiseen sivumäärään, on selvää että monet tärkeätkin asiat käsitellään varsin pintapuolisesti, joskin uskallan jonkun verran aiheesta lukeneena sanoa, että kaikesta huolimatta sujuvakynäinen Beevor on onnistunut luomaan ihan kelvollisen kokonaiskuvan sodasta.

Kirjoittajana Beevorilla on todellakin kyky kertoa olennainen, ja hahmottaa sodan kulku niin laajassa kuin pienemmässäkin mittakaavassa yksityiskohtia unohtamatta siten, että kaltaiseni pölhömpikin lukija pysyy melko helposti kärryillä. Sodan julmuudet ja karmeudet tuodaan esiin melko selkeällä tavalla, objektiivisuuteen pyrkivä Beevor ei säästä myöskään voittajavaltoja - esimerkiksi Saksan kaupunkien pommittaminen rauniokasoiksi ja lukemattomat siviiliuhrit perusteltiin monissa tapauksissa hyvinkin epämääräisillä sotilaallisilla tavoitteilla. Beevorin antama kuva tuhoutuneista saksalaisista kaupugeista valokuvia hurmiossa esittäneestä englantilaisesta ilmamarsalkka sir Arthur Travers "Bomber" Harrisista vihjaa myös siihen, että kyseinen herrasmies kärsi jonkinlaisesta mielenterveysongelmasta. En voinut silti jossain kohdin välttyä ajatukselta, että raakuuksien yksityiskohtaisilla kuvauksilla vähän tarpeettomasti mässäillään. Vaikka Beevor pääsääntöisesti kirjoittaa varsin asiallista tekstiä, sortuu hän myös joskus ylilyönteihin. Neuvostoliittolaisen marsalkan Semjon Budjonnyin nimittäminen 'juopoksi pelleksi' ei kenties heitä paljoakaan totuudesta, mutta asian olisi voinut ilmaista kenties korrektimmin. Mainittakoon myös, että Venäjän sisällissodassa samainen Budjonnyi tunnettiin taitavana ratsuväenkomentajana.

Yleisesti ottaen Beevor antaa juuri sotaa johtaneista poliitikoista ja upseereista hyvinkin kyynisen kuvan, ja liittoutuneista pisimmän korren veti lopulta Stalin, joka häikälemättömällä viekkaudellaan vei poliittiseksi peluriksi kuvattua Rooseveltia ja impulsiivisuudesta ajoittain kärsivää sekä tunteidensa valtaan joutuvaa Churchillia miten halusi. Saksalaista sotamarsalkka Erwin Rommelia kohtaan Beevor ei tunne armoa, vaan kuvaa tämän johtamien menestyksekkäiden sotatoimien etenkin Pohjois-Afrikassa johtuneen pitkälti brittien sodanjohdon epäpätevyydestä. Rommelin nimittäminen julkisuudentavoittelijaksi on joka tapauksessa melkoisessa ristiriidassa monien muiden historiankirjojen näkemysten ja aikalaiskuvausten kanssa. Beevor kuoriikin vaivihkaa kerros kerrokselta Rommel-myyttiä, ja jättää kokonaan huomioimatta esimerkiksi tämän Ranskassa saavuttaman suuren voiton divisioonankomentajana. Toisaalta kirjoittaja ei myöskään käsittele silkkihansikkain Rommelin päihittänyttä kenraali Montgomerya. Ja opinpahan tukevasta teoksesta minulle entuudestaan tuntemattomasta, jokseenkin kajahtaneesta brittikenraalista nimeltä Orde Wingate. Suomen talvisota saa kirjasta sentään muutaman sivun, jatkosota taas kuitataan parilla lauseella. Suomalaisesta näkövinkkelistä ja miksei koko konfliktiakin ajatellen yllättävän paljon sivuja saa taistelu Kreetan saaresta, josta Beevor on aiemmin kirjoittanut myös oman kirjansa. Oma vaatimaton mielipiteeni on, että Kreetan valtaus ei missään nimessä ollut maailmansodan merkittävimpiä taisteluita.

Epäilemättä laajaa lähdemateriaalia on seulottu hartiavoimin ja suuren avustajajoukon kera taitavasti, vaikka paljon on jouduttu luonnollisesti jättämään pois, tulevat ainakin pääasiat lukijalle selväksi. Toisaalta esimerkiksi Saksan ja Neuvostoliiton välistä sotaa kuvatessa yllättävän paljon ja ehkäpä liikaa käytetty yksittäinen lähde tuntuu olevan venäläisen sotakirjeenvaihtaja Vasili Grossmanin henkilökohtainen sotapäiväkirja, joka kyllä sinänsä lajissaan lienee ainutlaatuinen ja kaunokirjallisestikin merkittävä teos. Kaksi kuvaliitettä mustavalkokuvia tämän tiiliskiven välissä eivät ihmeemmin säväytä, mutta eipä tätä miksikään heppoiseksi kuvateokseksi ole tarkoitettukaan. Sen sijaan harvassa olevat kartat ovat vähän turhankin pelkistettyjä ja niistä ei taistelujen kulku oikein ota selvitäkseen. Kirjan loppuun olisin kaivannut vähän syvällisempää yhteenvetoa aiheesta, ja vaille riittävää huomiota jäi mielestäni myös esimerkiksi sotateollisuus. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että Beevorin Toinen maailmansota ansaitsee paikkansa kirjahyllyssä aihetta käsittelevänä suomenkielisenä yleisteoksena, mutta hienoisen kriittisesti siihen kannattaa lukiessa silti suhtautua.

Kirja-arvio: Mauri Kunnas - Piitles

Arvostettu ja menestynyt lastenkirjailija sekä armoitettu kuvittaja Mauri Kunnas tiedetään pitkän linjan Beatles-faniksi, jonka pitkäaikaisena haaveena on ollut tehdä kirja liverpoolilaisnelikosta. Parinkymmenen vuoden jälkeen Kunnas teki lopulta haaveestaan totta, ja äskettäin julkaistu sarjakuvamuotoon puettu 'kraahvinen novelli' (ilmaus tekijän itsensä) päätynee monen Beatles-harrastajan hyppysiin ja muutamaan joululahjapukettiin ympäri maata. Kunnashan on ennenkin parodioinut rockmaailmaa ja populaarikultturin ilmiöitä yleisemminkin tietynlaista kulttisuosiota nauttivissa Nyrok City -sarjakuvissaan, joille muistan itsekin naureskelleeni jo kakaravuosinani. Vasta vanhemmiten toki näistäkin varhaisemmista sarjakuvista on nauttinut hieman eri tavalla, kun perspektiiviä kuvan ja tekstin ymmärtämiseen on tullut iän myötä hivenen lisää.

Kunnas lähestyy aihettaan vakavan harrastajan pieteetillä, pienoinen pilke silmäkulmassaan, minkä huomaa jo siitä, että faktapitoista tekstiä on melkoisesti. Toki myös hykerryttävää fiktiota. Koska tekijä lienee lukenut vuosien saatossa jokusen hyllymetrin verran Beatlesia käsittelevää kirjallisuutta ja kuunnellut mm. tuntikausia yhtyeen jäsenten haastatteluja levyiltä, ei liene mikään yllätys, että detaljien runsaus ja tosiseikat ovatkin hallussa erinomaisesti. Kun ne sitten liitetään hauskaan, ronskiin kuvalliseen parodiaan on selvää, että lopputulos on erinomaisen hauska, värikäs ja sopivan hullu kertomus yhtyeen alkutaipaleesta. Kunnas kertoi televisiohaastattelussa etsineensä netistä mm. kuvia rakennuksista, jotka tavalla tai toisella liittyvät yhtyeeseen - esimerkkinä vaikkapa Lennonin äidin Julian kotitalo, jotta saisi piirrettyä ne suht' näköisiksi. Tällaiset yksityiskohdat menevät taatusti aihetta sen kummemmin tuntevalta keskivertolukijalta ohi, mutta toisaalta on nostettava hattua näin pedantille taustatyölle. Muutenkin kuvista löytyy kaikenlaista pientä kiehtovaa yksityiskohtaa, jotka saavat hymyn huulille: seinällä olevassa julisteessa komeilee kotimaisen Beatlesiin hurahtaneen muusikon Jiri Nikkisen nimi, sanomalehdestä bongaa viittauksen A Day In The Life -kappaleen sanoitukseen tai levytysstudion lattialla seisoo Foxin vahvistin. 

Kunnaksen taito piirtää karikatyyrejä on ilmiömäinen. Esimerkiksi Hampurin ajan tuttavuudet Astrid Kirchherrin ja Klaus Voormanin tuntee piirroksen perusteella ilman erillistä selostustakin, ja pääosanesittäjät on kuvattu osuvasti, tietenkin hallitsevia kasvonpiirteitä liioitellen. Beatles-saagan sivullisetkin on useimmiten saatu vangittua sarjakuvaan huvittavasti, hieman isommassa osassa oleva John Lennonin Mimi-täti kuvataan tuhkakupeilla ihmisiä paiskovana kiukkuisena pirttihirmuna, mutta ainoastaan yhdessä kuvassa vilahtavan saksalaisen tuottajagurun Bert Kaempfertinkin tunnistaa helposti. Jopa manageri Brian Epsteinin homoseksuaalisuus ja tiedetty kiintymys Lennoniin saa sarjakuvallisen tulkintansa. Itse asiassa ruutu, missä juuri Epstein pakoilee kiukkuisia faneja rumpali Pete Bestin erottamisen jälkeen lymyilemällä kitaravahvistimen sisällä sai allekirjoittaneen purskahtamaan nauruun - eikä kysymyksessä ollut suinkaan ainut kerta Piitlesin alkutaipaleen kraahvista versiota lukiessani. Kohtuullisen hupaisa oli myös kuva, jossa Lennon tuprutteli Pariisissa paperossia Sartren kirja väärinpäin käsissään... Pakko oli myös nauraa välillä tarinaan tärkeinä historiallisina hetkinä ilmestyville taivaallisille kerubeille, jotka ovat Mick Jagger ja harppua soitteleva Keith Richards, kuinkas muuten. Liverpoolissa puhuttu scouse on puhekuplissa vääntynyt kirjassa mallikkaasti Kunnaksen asuinpaikan eli Tyrvään seudun satakuntalaiseksi kiäleksi.

Piitles-kirja päättyy yhtyeen läpimurtoon ja suursuosion kynnykselle, mikä on fiksu ratkaisu siinä mielessä, että juuri yhtyeen kivikkoinen nousu kohti menestystä lienee monelle vähän epäselvä. Kun aina jankutetaan siitä, kuinka se sama vanha tarina on kerrottu jo jonkun tuhatta kertaa, voi kerrankin todeta, että ei ainakaan tästä näkökulmasta, eikä näin hauskalla tavalla...

Kirja-arvio: Sharon Lawrence - Jimi Hendrix, mies musiikki ja totuus (2009)

Olihan se. Nimittäin todellinen legenda tämä Hendrixin Jimi, vaikka mitäpä sitä itsestäänselvyyksiä toistamaan. Ja tuota legenda-sanaa viljellään välillä tiettyjen henkilöiden kohdalla turhankin tiuhaan. Tiedän kyllä itsekin tähän joskus sortuvani. Mutta Jimiin tämä käsite kyllä pätee. Tämän kiistattoman kitarakuninkaan elämänvaiheet olivat toki minulle ainakin pääpiirteiltään selvillä ennen tämän kympillä alekorista poimimani niteen lukemistakin, mutta silti Sharon Lawrencen alun perin vuonna 2005 ilmestynyt opus pääsi yllättämään - ja vieläpä aika positiivisesti. 330-sivuisena se on melko lailla ohuempi kuin vaikkapa analyyttiseksi kirjoittajaksi tunnetun Philip Normanin Lennon-järkäle, ja sisällöltään myös näkökulmaltaan intiimimpi. Mutta onkos tuo mikään ihme, kun kirjoittaja, kalifornialainen musiikkitoimittaja Sharon Lawrence oli Hendrixin ystävä.

Ja se mikä kirjan sivuilta lukijalle selviää hyvinkin viiltävästi, että juuri ystäviä tai ainakaan hyviä sellaisia Hendrixillä ei ollut traagisen ja lyhyeksi jääneen elämänsä aikana liikaa. Jimi Hendrixin tarina on nimittäin hyvin surullinen ja koskettava. Lahjakasta miestä ei arvostanut oma suku, tie huipulle oli varsin kuoppainen ja mutkia täynnä, ja kun Hendrix sitten lopulta osin onnekkaiden yhteensattumienkin ansiosta nousi maineeseen, ilmestyi kuin tyhjästä korppikotkalauma, joka kuppasi suurta artistia häikäilemättä. Hendrixin luonne ei ollut tarpeeksi kova, mikä johti huonoihin levytyssopimuksiin, keskenään taisteleviin asianajajalaumoihin, lukemattomiin oikeusjuttuihin ja äärimmäisen häikäilemättömään riistoon. Yksi kirjan puistattavimmista kohdista on, kun kirjoittaja soitti Hendrixin kuoleman jälkeen tämän isälle Yhdysvaltoihin, ja 'surevan' isän ensimmäinen kommentti oli jotain sen tapaista kuin: "Paljonko häneltä jäi rahaa?" Al Hendrix ei arvostanut poikaansa tippaakaan tämän eläessä, mutta Jimin rahat kelpasivat kyllä. Kirja kuvaa kolmannessa osassaan varsin seikkaperäisesti Hendrixin perikunnan vuosikymmeniä kestänyttä taistelua kuolleen artistin omaisuudesta. Ja taitaapa tälläkin hetkellä joku oikeusjuttu tai parikin olla jossain vireillä asiaan liittyen. Lawrence ei juuri säästele sanojaan käydessään 'Virallista & Oikeaa Jimin Muistoa' vaalivan perheyrityksen kimppuun, ja osaa esittää asiansa sen verran hyvin, että lukijan on tästä vastenmielisestä rahastuksesta helppo olla samaa mieltä.

Joku toinen tämän kirjan lukenut oli kaivannut kirjaan enemmän juttua Jimin musiikista, ja onkin siinä osin oikeassa. Muistaakseni suorasanainen Lawrence tuo jossain teoksen alkusivuilla esiin sen, että hänellä oli tuon ajan rock-journalistiksi poikkeuksellisen laaja musiikillinen yleissivistys, joka antoi tälle tiettyä arvovaltaa juuri muusikkopiireissä. Ja luultavasti tässä oli yksi syy, että Hendrix ystävystyi fiksun naisen kanssa. Lukijan on tietenkin lähes mahdotonta arvioida, kuinka syvä kirjoittajan ystävyyssuhde todella Jimin kanssa oli, mutta jos nyt pitäisi veikata, sanoisin, että kyllähän Lawrencen tekstistä huokuu niin suuri ymmärrys ja lämpö Hendrixiä kohtaan, että uskoisin kirjoittajan olleen harvoja Hendrixin lähipiirin tärkeitä ihmisiä. Valitettavasti tuohon samaiseen piiriin kuului myös monenkirjava lauma kaikenlaista onnenonkijaa, helppoheikkiä, huumediileriä, huijaria, hyödyn tavoittelijaa ja tähden ympärillä pörisevää perskärpästä. Tätä taustaa vasten joka suuntaan revityn ja loppuunpalaneen Jimin ennenaikaisen kuoleman tietyllä tavalla ymmärtää. Lawrencen mukaanhan kyseessä oli itsemurha, ja samaa mieltä oli teoksen mukaan eräs Hendrixin asianajaja - ilmeisesti yksi niistä harvoista juristeista, jotka piittasivat muustakin kuin kitarajumalan maallisesta mammonasta. Hendrix kirjoitti ennen kuolemaansa joitakin rivejä, jotka jätti hotellihuoneen pöydälle - ilmeisesti tarkoituksella eräänlaiseksi jäähyväisviestiksi. Synkän tarinan julma raadollisuus korostuu vielä siinä, että perikunta myy nykyään T-paitoja, joihin tuo samainen viesti on painettu. Ja rikastuu rikastumistaan.

Vaikkei Lawrencen kirja käsittelekään ehkä niin paljon Hendrixin musiikkia kuin sen pitäisi, on se silti lukemisen arvoinen teos, jo pelkästään erilaisen lähestymistapansa vuoksi. Ja sehän täytyy sanoa, että onneksi meillä on sentään jäljellä miehen musiikki. Se on hänen tärkein perintönsä, vaikka tämän kirjan luettuani suhtaudunkin vähän skeptisesti muutamien Jimi-levyjeni kantta komistavaan 'The Authorised Hendrix Family Edition' -tarraan. Muuten, yksi artikkeli jota markkinoidaan virallisena Jimi-tuotteena ovat golfpallot. En ole vielä keksinyt yhtään järkevää syytä, miksi ihmeessä lajin harrastajan pitäisi hutkia sellaista palloa, missä on Hendrixin kuva...

Kirja-arvio: Murray Engleheart/Arnaud Durieux - Ac/Dc - Maximum Rock & Roll (2009)

Ac/Dc on sellainen yhtye ja rock-instituutio, jonka värikkäästä tarinasta ei puutu verta, hikeä tai kyyneleitä. Itselleni tämän perusteellisen, äskettäin toistamiseen lukemani kirjan arvioiminen olikin kieltämättä vähän hankalaa, koska en voi sanoa lukeutuvani bändin kovimpiin faneihin. Vähän vaivalloinen löytöretkeni yhtyeen musiikin pariin alkoi myös poikkeuksellisen myöhäisellä iällä, vasta parisen vuotta sitten. Mutta kyllähän yhtye ja sen alkuvoimalla jylläävä energinen ryminä on kummitellut jossain taustalla omaa musiikkiharrastustani ajatellen jo liki neljännesvuosisadan, joten oli kai jo korkea aika edes yrittää sivistää itseään myös tämän ilmiön suhteen. Sillä huimasta ilmiöstähän tässä on kyse. Tietyllä tavalla tässä perusteellisessa teoksessa kiteytyy koko Ac/Dc:n ongelma. Yhtyeen jäsenet kun ovat varjelleet todella tiukasti yksityisyyttään, mistä on seurauksena, että teoksen asiantunteva kirjoittajapari on ollut kovan haasteen edessä. Lähdemateriaaliviidakko on ollut valtava, ja sinne eksyminen tuntuu valitettavasti vaivaavan paikoin tätä yli neljä ja puolisataasivuista tiiliskiveä. Nimiä, päivämääriä ja pieniä yksityiskohtia riittää yllin kyllin alusta loppuun, mutta niin hullulta kun se kuulostaakin, tuntuu että itse kovaääninen yhtye hukkuu välillä tämän ylenpalttisen tietotulvan taakse, ja lopulta lukijan on laskettava opus hetkeksi kädestään ja työnnettävä levy soittimen uumeniin, jotta muistaisi konkreettisesti mistä tässä kaikessa onkaan kyse.

Se kirjan sivuilta ilmenee, että skottilaislähtöisillä Youngin veljeksillä on ollut tarkkanäköinen ja hyvin selvä ajatus tai visio yhtyeen suhteen jo alusta alkaen. Töitä on tehty vuositolkulla hartiavoimin, ja menestys ei ole tullut helpolla. It's a Long Way To The Top (If You Wanna Rock'n'Roll)...Ja kuten tunnettua, juuri kun Ac/Dc oli saavuttamassa sen kaikkein korkeimman huipun, yhtyeen karismaattinen laulaja Bon Scott menehtyi. Moni muu bändi olisi tässä vaiheessa luultavasti lamaantunut ja heittänyt hanskat tiskiin, mutta Ac/Dc onnistui nousemaan tyrmäysiskun jälkeen ja lyömään koko maailman kanveesiin. Uuden laulajan Brian Johnsonin ei tarvinnut mahtua Scottin suuriin saappaisiin, lätsäpäisellä geordietänttärällä oli omiakin avuja enemmän kuin riittävästi. Yhtyeen mielenkiintoisin hahmo on mielestäni kuitenkin joko 'harmaan eminenssin' roolin ottanut Malcolm Young tai pikkuveli Angus, joista jälkimmäinen on jo kauan ollut rock-kitaristin symboli ja ikoni kaikkialla maailmassa. Ja suhtautui alkuun ilmeisesti keulahahmon osaansa vastentahtoisesti. Jostain syystä Maximum Rock & Roll -teos on ottanut asiakseen kertoa myös Angusin lavapyllistelystä housut kintuissa useampaankin otteeseen ja havainnollistetaanpa tätä kapinarituaalia oikein kuvankin kera, mielestäni pointti olisi tullut selvästi vähemmälläkin.

Täytyy sanoa, että ei yhtyeen tarinasta ainakaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita ole puuttunut, ja niitä sekoiluja, tappeluja ynnä muutamia irtosuhteitakin on asiaankuuluvasti totta kai piisannut. Jotenkin kirjasta jäi itselleni vain sellainen kuva, että Bon Scott taisi vastata tästä rock-elämän nurjemmasta puolesta muita huomattavasti enemmän. Mutta tasapuolisuuden vuoksi on myös todettava, että kirja antaa Scottista myös toisenlaisen kuvan: työteliäs, taitava sanoittaja ja lyyrikko, huumorintajuinen, lojaali, antelias - ja myös aidon käheästi tunkiolla kiekuvan rokkikukon tapaan tarvittaessa tyylitajuinen: kirjan mukaan Scott oli ainoa koko porukasta, joka tunnisti laatuviinin sellaista lasiinsa saatuaan. Omat lakinsa kirjoittanut Ac/Dc ei ole koskaan suostunut alistumaan karsinointiin ja lokerointiin, joita kriitikot niin mielellään harrastavat. Mutta kun eläkkeen kynnyksellä olevaa yhtyettä katsoo tänä päivänä, siitä tuntuu tulleen oman maineensa vanki, niin kuin tällaisille megaluokan yhtyeille ja stadionkiertäjille usein käy. Ja kun ikääkin on tullut mittariin jo reippaasti ja lähes jokainen maailman nurkka on koluttu, on selvää ettei rockin ilosanomaa julisteta enää ihan samalla hurmoksella kuin ennen muinoin. Mutta ovat Ac/Dc ja etenkin sen fanit silti kirjansa ansainneet, vaikkakin korkeimman arvosanan ansaitakseen teos olisi mielestäni väistämättä kaivannut enemmän 'vaikenevien' Youngin veljesten ja yhtyeen sisäpiirin omaa näkökulmaa.

Kirja-arvio: Andy Babiuk - Beatles Gear (2002)

Beatlesista on vuosien varrella taidettu rustata enemmän kirjoja, kuin mistään muusta yhtyeestä. Äkkiseltään saattaisikin ajatella, että aiheesta ei enää mitään uutta saada irti, sillä esimerkiksi sellaiset uudemmat aihetta käsittelevät mainiot kirjat, kuten Bob Spitzin perusteellinen tiiliskivi, Jonathan Gouldin runsasta suitsutusta kerännyt teos sekä Philip Normanin massiivinen Lennon-elämäkerta muutamia mainitakseni eivät oikeastaan mitään mullistavaa yhtyeen vaiheista tuo päivänvaloon. Onpa aihetta pengottu jo siinä määrin perinpohjaisesti, että erään niteen esipuheessa todettiin ivallisesti, että kohta kaiketi Beatles-kirjallisuudessa on koittava sekin aika, jolloin aletaan kirjoittaa niistä metsureista, jotka ovat kaataneet puut, joista tehdylle paperille on painettu uusi Beatles-opus. Ja kun nyt kerran Ringo Starrin mummon naapurin lobscousesta pitäneen kissankin elämänvaiheet on ilmeisesti taltioitu pieteetillä tiedonjanoisten Beatles-fanien suunnattomaksi riemuksi, on aika esittää kysymys: puuttuuko tästä tuhanteen kertaan toistetusta, tutusta tarinasta enää yhtään palasta?

Tähän kirjaan esipuheen kirjoittanut Mark Lewisohn kirjoitti aikoinaan yhtyeen levytyshistoriasta jokseenkin kattavan selvityksen, mutta yhtä olennaista asiaa tämä ei käsitellyt, kun ei kuulemma asiantuntemus riittänyt. Nimittäin nelikon lavalla ja studiossa käyttämiä soittimia, vahvistimia sekä efektilaitteita, jotka kuitenkin olivat erittäin tärkeässä roolissa yhtyeen soundia ajatellen. Andy Babiukin mielenkiintoinen Beatles Gear, josta ilmestyi vuonna 2002 tarkistettu painos, korjaa tämän yhtyettä käsittelevän kirjallisuuden kenties suurimman puutteen, ja tekeekin sen tavalla, joka ei jätä ainakaan Beatles-fania taatusti kylmäksi. Uskaltaisin jopa väittää, että tämän 250-sivuisen suurikokoisen kirjan pitäisi kuulua asiaan vihkiytyneiden kirjahyllyyn. Teoksen sivuilta käy ilmi, että beatlet suhtautuivat soittimiinsa kuten ammattilaisten tuleekin, ja kun mainetta ja rahaa alkoi tulla, kokeilunhalu ja uteliaisuus uusien vermeiden suhteen vain lisääntyivät. Esimerkiksi kun Lennon näki mellotronin, eräänlaisen syntetisaattorin esivaiheen, hän totesi: 'Tuollainen on pakko saada!' Ja niinpä John osti kotiinsa kalliin vekottimen, ensimmäisten joukossa Englannissa. Kirjasta selviää myös miksi Beatles käytti Voxin sinänsä hyviä vahvistimia niin pitkään, syynä oli manageri Brian Epsteinin tekemä sponsorisopimus, josta yhtye katsoi vapautuneensa vasta Epsteinin kuoleman jälkeen 1967. Ja sittenhän alkoi studion lattialta löytyä jo Fenderin järeämpää vahvistinkalustoakin.

Kirja etenee kronologisesti vuosi vuodelta 1950-luvulta Hampurin ajan kautta aina yhtyeen hajoamiseen saakka, ja ilmeisesti jokikinen tiedetty härpätin, jolla kaverit soittivat saa maininnan. En itse ennen tämän lukemista tiennyt, että Harrison ja Lennon ostivat mm. vuonna 1965 sinivalkoiset Fender Stratocasterit, kirjassa on jopa kuva Lennonista stratoineen. Toisaalta George Harrisonin ensimmäinen kolmimikkinen 'lankku' tai sitä edes etäisesti muistuttava sähkökitara oli muutamaa vuotta aikaisemmin tsekkoslovakialainen Futurama, joka oli miehen itsensä mukaan tosin erittäin hankala soitettava. Lennonin ensimmäinen akustinen kitara, Etelä-Afrikassa valmistettu Gallotone Champion saa sekin myös asiaankuuluvaa huomiota. Kyseinen kitarahan myytiin huutokaupassa sittemmin suuresta summasta, joskin uudenveroiseksi restauroidun soittimen aitoudesta on sittemmin ollut väittelyä suuntaan jos toiseenkin. Paul McCartneyn legendaarinen, eräänlaiseksi kulttuuri-ikoniksi ja Beatlesin tavaramerkiksi noussut saksalainen Höfnerin 500/1 -viulubasso tulee myös lukijalle tutuksi, kuinkas muuten. Ringon Ludvig-merkkisestä rumpusetistä selviää puolestaan ainakin se, että tämä valitsi sen soitinliikkeessä vuonna 1963 pikemminkin värin kuin soittotuntuman perusteella. Ja juttua piisaa myös niin Gibsoneista, Epiphoneista, Martineista, Gretscheistä kuin sellaisestakin oudommasta härvelistä nimeltä Cousneoun Monopole. Viimeksi mainitulla muuan David Mason puhalteli ilmoille Penny Lane -kappaleen tunnetut pikkolotrumpettisoolot.

Beatles Gear on siis ainutlaatuinen katsaus Beatles-historian tärkeään joskin jostain syystä aiemmin vähemmälle huomiolle jääneeseen osa-alueeseen. Se ei mielestäni vaadi lukijaltaan samassa määrin palavaa intoa kitaravermeisiin kuin esim. aiemmin arvioimani Guitar Rigs, mutta toisaalta vähintään keskivakavaksi äitynyt Beatles-hulluus lienee kirjasta nauttimisen kannalta eduksi. Ja onhan tässä teoksessa toki ripaus kitarapornoa mukana, pakkohan se on tunnustaa. Mutta hienojen ja osaksi harvinaisten kuvien lisäksi on tarjolla myös hyvä satsi tietoa, josta uskon ainakin Beatlesin ystävien pitävän.

Kirja-arvio: George Martin - All You Need Is Ears (1979)

Sir George Martin (CBE) on legendaarinen levytuottaja, jonka ainakin Beatles-fanit tuntevat ympäri maailman. Tähän englantilaiseen herrasmieheen ja ääniguruun liitetään sangen usein vähän kliseinen määritelmä 'viides beatle', mikä tietyssä mielessä on kuitenkin hyvin paikkansapitävä. Vuonna 1926 syntynyt Martin oli lontoolaisen puusepän poika, jonka musiikillinen lahjakkuus ilmeni varhain, Martin sanoo kirjassaan olleensa suvustaan ainoa, jolla oli musiikillisia taipumuksia. Aluksi itseoppineen pianistin ja musiikki-intoilijan urasuunnitelmat olivat kuitenkin jossain aivan muualla. Toisen maailmansodan aikana Martin haaveili ystävänsä kanssa jopa lentokonesuunnittelijan ammatista. Näin pitkälle hän ei kuitenkaan päässyt, vaikka liittyikin nuorena kuninkaallisen laivaston ilmavoimiin, jonka riveissä yleni upseeriksi asti. Sodan jälkeen nuoremman ja perhetaustaltaan vaatimattoman nuoren upseerin ura laivastossa kuitenkin näytti tyssäävän kuin itsestään, eikä Martin tiennyt mihin ryhtyä.

Avuksi tuli Martinin 'hyvä haltija' ja oppi-isä Sidney Harrison, jonka kanssa Martin oli ollut kirjeenvaihdossa laivastovuosinaan, ja tälle Martin oli lähettänyt kömpelöitä sävellyksiään arvioitavaksi. Harrison kannusti nuorta miestä musiikkiopinnoissaan, ja sai puhuttua Martinille stipendin Guildhallin musiikkiakatemiaan, jossa Harrison toimi professorina. Paitsi pianoa, opiskeli Martin myös oboen soittoa, joskin mies itse sanoo taitojensa jääneen etenkin jälkimmäisessä soittimessa vaatimattomalle tasolle. Opintojensa jälkeen Martinin työmahdollisuudet musiikin parissa näyttivät edelleen varsin heikoilta, mutta Sidney Harrison tunsi erään Oscar Preussin, jonka apulaiseksi suositteli oppilastaan. Sattumoisin Preuss oli EMI-levyfirmalle kuuluvan Parlophone-levymerkin tuottaja, ja muutaman vuoden jälkeen, kun perivanhoillisella EMI:llä alkoivat puhaltaa uudet tuulet sir Joseph Lockwoodin otettua yhtiössä ohjat käsiinsä, tuli Martinista nuoresta iästään huolimatta Parlophonen vastaava tuottaja. Ironisesti Martin toteaa, että vuosikymmeniä yhtiötä uskollisesti palvellut edeltäjänsä Preuss sai EMI:ltä eläkelahjaksi tietosanakirjasarjan. Muutenkin EMI oli varsin nihkeä maksamaan palkkaa tuotantopuolen väelle, ja vaikka yhtiö nettosi jokusen miljardin Beatlesin ansiosta, mies yhtyeen levytetyn soundin takana joutui tyytymään 1960-luvun lopulle asti melko vaatimattomaan tulotasoon.

Alun perin saksalainen Parlophone oli 1950-luvulla monikansallisen EMI-imperiumin vähäisimpiä ellei peräti vähäpätöisin levymerkki, jolle levyttävien artistien suuresta kirjosta löytyi puhelevyjä tekeviä koomikoita ja näyttelijöitä, kuten Dudley Moore, Peter Sellers ja Peter Ustinov, sille levytti myös viskinhuuruissaan soittelevia skottilaisia kansanmuusikoita siinä missä barokkimusiikin esittäjiäkin. Martin tuotti näitä kaikkia, mutta 1960-luvulle tultaessa alkoi olla jo hieman epätoivoinen, koskapa halusi löytää Parlophonelle pop-taivaalta uuden kirkkaan tähden. Kuten hyvin tiedetään, The Beatlesin ja Martinin tiet kohtasivat ja loppu on historiaa. Muistettakoon silti myös, että Martin on tuottanut liverpoolilaisnelikon tuotannon lisäksi muitakin merkittäviä ja upeita levyjä, kuten omiin suosikkeihini lukeutuvan Jeff Beckin maagisen Blow By Blow -albumin sekä herran itsensä korkealle arvostaman Mahavishnu Orchestran Apocalypsen.

Jo yli kolmekymmentä vuotta sitten julkaistu, yhdessä Jeremy Hornsbyn kanssa kirjoitettu All You Need Is Ears on vielä tänäkin päivänä mielenkiintoinen kirja, ja sisältää myös rautalangasta väännettynä rautaisannoksen musiikin ja äänentoiston teoriaa, sekä levyn äänittämisen periaatteita. Martinin muistelot ovat nasevia, asiantuntevia ja osin myös kuivahkon huumorin sävyttämiä, mutta muistaapa mies myös saarnata kuulon suojelemisen tärkeydestä, mikä nykyään on taatusti yhtä ajankohtainen aihe kuin vuosia sitten. Surullista kyllä, Martinin oma kuulo on vanhuuden myötä heikentynyt merkittävästi. Ihmettelen, miksi tätä lajissaan oivaa opusta ei ole koskaan suomennettu, mutta sujuvasti kirjoitetun kirjan kykenee kyllä ahmaisemaan kouluenglannillakin varustettu lukija parissa illassa.

Kirja-arvio: Rusty Cutchin (toim.) - The Definitive Guitar Handbook (2008)

Tällainen englanninkielinen tanakka nide sattui kirjoittajan silmiin kirjakaupassa noin vuosi sitten, ja vaikka ennestään omistinkin jo aiheeseen liittyen suomenkielisen, monen soittajan takuulla tunteman Suuren kitarakirjan, tuli tämä isokokoinen teos hankittua heräteostoksena, koskapa hinta oli äärimmäisen houkutteleva, taisipa olla alennuksessa ainoastaan kymmenen euroa. 'Kun kerran halvalla saa...' vai miten se 'Vileenin' Sulo nyt aikoinaan valistikaan? Suomalainen kirjakauppa pyytää tästä tämän kirjoitushetkellä pari euroa enemmän, joka ei ole varsin paha hinta vielä sekään. Tehtäköön se tässä silti selväksi, että jos kitaransoiton aloittamista harkitsee ja joku teos olisi aiheesta hankittava, on tuo aiemminkin tässä blogissa mainittu Ralph Denyerin Suuri kitarakirja mielestäni etenkin teoriapuolella kattavampi ja syvällisempi opas kitaransoiton kiehtovaan maailmaan, ja taitaapa sitä löytyä yhä edelleen aika hyvin kirjastoistakin. Mutta saapa ne kaksitoista euroa kaiketi huonomminkin käytettyä.

Tämän käsikirjan kolmeensataanviitenkymmeneen sivuun onkin sitten ahdettu aivan hirvittävän paljon asiaa, jopa niin ronskisti että tämänkaltaista raskaan luokan kirjaa väistämättä vaivaa tietty hajanaisuus ja moni asia käsitellään vain pintapuolisesti. Tämän huomaa jo ensimmäisiltä sivuilta alkaen, niissä käydään vähän liiankin pikaisesti läpi kitaransoiton kannalta erilaisia tyylilajeja bluesista jazziin, rockista metalliin ja omistetaanpa siinä samalla pienet osuudet latinolle, klassiselle ja jopa reggaelle ja afrikkalaiselle musiikillekin. Tämän jälkeen tutustutaan pikaisella katsauksella akustiseen ja sähkökitaraan, ja sitten alkaakin tiivistetty teoriaosuus, jossa havainnollistetaan sivu tai aukeama kerrallaan liki kaikki tarpeellinen: kitaran virittäminen, perussoinnut, säestyksen periaatteet, intervallit, tabulatuurit, skaalat, arpeggiot, moodit ja monet muutkin tärkeät käsitteet. Varsinaisen soittoteknisen osuuden jälkeen seuraa sitten edelleen tiivistetyssä muodossa asiaa mm. efekteistä, vahvistimista, äänittämisen saloista ja jopa bändin perustamisesta. Kuvien lukumäärässäkään ei ole muuten säästelty, epäilenpä että vähän nuorempien lukijoiden mielenkiinto kirjaa kohtaan on ollut tässä tekijöillä mielessä. Lopuksi esitellään tietenkin kuvien kera niitä suuria ja tunnettuja kitaravelhoja, aakkosjärjestyksessä Chet Atkinsista Eddie Van Haleniin, ainahan lukijan mielestä joku jää väkisin puuttumaan tai muuten olisi listasta huomauttamista. Tietenkin mukaan on ängetty vielä lyhyet esittelyt tunnetuista kitaramalleista, sekä aivan viimeiseksi hyvä sointupaketti.

The Definitive Guitar Handbook on ilman muuta ihan kelvollinen perusteos alallaan, etenkin jos sen englanninkielisyys ei lukijaa haittaa. Olen aika varma, että itseäni paremmat ja soitossaan pidemmälle edistyneet kotimaiset kitaristit (eli käytännössä lähestulkoon jokikinen) löytävät halutessaan suurennuslasin avulla naristavaa monin paikoin tämän kirjan sivuilta, mutta kyllä se ainakin itselleni asiansa ajaa monenlaista tietoa täyteen ahdettuna yleispätevänä oppaana. Tosin on tunnustettava, että näihin omistamiini muutamiin soitto-oppaisiin pitäisi kyllä paneutua intensiivisemmin, eikä pelkästään tämän avulla vasta-alkaja kovin pitkälle välttämättä pötki, mutta ihan hyvä lisä markkinoilla olevien kitarakirjojen joukossa tämä totisesti on, etenkin alhainen hinta huomioiden.

Kirja-arvio: Mark Blake (toim.) - Dylan, Visions, Portraits And Back Pages

Sain vihdoin ja viimein luettua loppuun tämän lukemistaan odottavien kirjojen läjän alimmaiseksi joutuneen Bob Dylanista kertovan muutaman vuoden takaisen opuksen, ja ihan huono kirja ei sitten ollutkaan kyseessä, vaikka lukeminen muutaman illan veikin. Aluksi olin kyllä hieman epäileväinen, sillä pikaisesti selaamalla teos ei vaikuttanut tarjoavan mitään kovin ihmeellistä, sen sijaan valokuvia näytti olevan liiankin kanssa. Mutta kyllä tässä lopulta melkoisesti asiaakin on, ainoa ongelma on se, että teksti itsessään on varsin pientä pränttiä.

Dylanista on vuosien varrella kirjoitettu kaiketi parin kirjastoautollisen verran tekstiä, joten voisi ehkä aiheellisesti kysyä tarvitaanko tähän enää yhtäkään lisäteosta? Tämä hieman alle kolmesataasivuinen kirja vaikutti aluksi nimittäin hyvinkin vaikeaselkoiselta, sekavalta, sirpaleiselta ja melko hajanaiselta - toisin sanoen kovastikin kohteensa kaltaiselta. Se sisältää "silminnäkijäraportteja" Dylanin kiertueilta ja kuuluisista konserteista, nämä ovat pieniä katkelmia ja yksittäisiä otoksia eri ihmisten haastatteluista, mukana on niin soittajakavereiden, journalistien kuin yleisönkin kommentteja. Näiden lisäksi Dylanin uraa valotetaan tarkastelemalla mm. miehen tärkeimpiä levytyksiä sekä käymällä läpi tämän elämää yleisemminkin, pääosassa säilyy kuitenkin musiikki ja hyvä niin. Pääpaino on luonnollisesti 1960- ja 1970-luvuilla, Dylanin uran kannalta kaoottinen ja varsin nolo 1980-luku kuitataan parilla sivulla.

Ymmärtääkseen tätä kirjaa, täytyy lukijan ottaa huomioon, että se koostuu useiden eri kirjoittajien teksteistä, ja näistä suurin osa on aiemmin julkaistu jossain muodossa Mojo-musiikkilehdessä. Kortensa kekoon ovat kantaneet monet tunnustetut kirjoittajat, heistä mainittakoon mm. Greil Marcus. Kirja on siis eräänlainen kooste ammattikriitikoiden kirjoituksia, mikä selittää osin miksi se pintapuolisesti tarkasteltuna vaikuttaa sisällöltään niin hajanaiselta. Toimituskunta on tästä huolimatta onnistunut välttämään mahdollisia päällekkäisyyksiä aika hyvin. Korostan kuitenkin, että kun juttuihin syventyy asiaankuuluvalla hartaudella, paljastaa kirja vähitellen todellisen arvonsa. Mitään uutta ja mullistavaa ei ehkä tarjolla ole, mutta kuitenkin aimo annos olennaista rockhistoriaa ihan mielenkiintoiseen pakettiin survottuna. Itselleni parasta antia olivat katsaukset levyihin ja opinpahan lopulta senkin, kuinka tärkeä hahmo Dylanin varhaisella uralla oli tämän manageri, Albert Grossman. En ole myöskään aiemmin tiennyt, kuinka merkittävä oli Dylanin yhteisprojekti The Band -yhtyeen kanssa, nämä ns. kellarinauhoitukset eli The Basement Tapes, näistähän riitti sittemmin kappaleita monelle artistille mm. The Byrdsille ja Manfred Mannille, kappaleet kiersivät musiikkipiireissä "tiskinalusversioina" vuosia ennen kuin ne julkaistiin virallisesti. Kirjan loppuun on listattu miehen sata parasta kappaletta, niiden järjestys taitaa kyllä olla tuulesta temmattu, mutta kaipa ne muuten suurin piirtein siinä ovat.

Kirja-arvio: James Segrest/Mark Hoffman - Moanin' At Midnight, Howlin' Wolfin elämä (2010)

Chester Burnett (1910-1976), jonka maailma oppi tuntemaan nimellä Howlin' Wolf oli sodanjälkeisen Chigago-bluesin suurimpia nimiä, mies jonka ainoa todellinen haastaja oli tämän valtakaudella oikeastaan Muddy Waters. Wolf oli liki parimetrinen, pelottavan näköinen äijänroikale, jonka haudantakainen, erittäin persoonallinen ja voimakas laulutyyli on edelleen bluesmusiikin tunnistettavimpia. Aivan kuten Wolf tämän kirjan mukaan ennusti, hänen musiikkinsa arvostus kasvaisi entisestään tämän kuoleman jälkeen.

Moanin' At Midnight on erittäin perusteellinen selvitys tämän alkuvoimaisen jättiläisen elämästä, joka oli täynnä henkilökohtaista tragediaa jos kohta menestyksen ja onnenkin hetkiä. Kirjan tekijäkaksikko on syventynyt aiheeseensa todella perinpohjaisesti, minkä huomaa jo lähdeluetteloa vilkaisemalla. Yli neljäsataasivuinen kirja olisikin kenties kaivannut jossain kohdin pientä tiivistämistä, sillä nyt vaikuttaa siltä, että jokikinen Wolfin elämän sivupolku ja kaikki tämän lyhytaikaisetkin soittokaverit käsitellään turhankin huolellisesti. Ongelmaksi tästä todella laajasta näkökulmasta muodostuu se, että Howlin' Wolfin persoonasta välittyy kirjan sivuilta varsin ristiriitainen kuva, josta lukijan on vaikea saada otetta. Toisaalta tämä kuvataan miehenä, joka tajusi jo varhain raha-asioista enemmän kuin suurin osa aikalaisistaan, kurinalaisena ja ankarasti harjoittelevana muusikkona, kovana kurinpitäjänä yhtyeessään - toisaalta hän oli taas kiivas, äkkipikainen ja ammatilliseen kateuteen taipuvainen. Vaikka Wolf oli äitinsä hylkäämä, ja tapauksen kovettama, ei tälle sittemmin tuottanut tunnontuskia hylätä oma Floyd-poikansa. Minulle oli uusi asia se, että nuorempana Wolf oli tappanut miehen sivaltamalla tältä pääkuoren auki, ja tästä teosta blueslegenda istui lyhyen ajan vankilassa. En myöskään tiennyt, että Wolf oli palvellut pari vuotta toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltain armeijassa, kunnes sai vapautuksen 'terveydellisistä syistä. Wolf puhui myöhemminkin 'sotaneuroosistaan', vaikkei koskaan käynyt lähelläkään rintamaa.

Kenties ilkeimmän luonnehdinnan Wolfista antaa kirjassa eräs Chess-levyfirman palkkalistoilla ollut, jonka mukaan tämä oli 'viittä vaille idiootti'. Tosiasiassa Wolf opetteli vielä vanhoilla päivillään lukemaan ja kirjoittamaan, ottaen samalla tunteja myös matematiikassa. Eikä unohtaa sovi myöskään kitaraopetusta, jota mies niin ikään sai vielä kauan sen jälkeen, kun oli jo tunnustettu bluestähti. Wolfin soittotaitoja ei yleisesti tunnusteta aina vieläkään, ja kirjassakin näitä osin vähätellään. Huuliharppua tämä kyllä osasi tarpeen tullen puhaltaa, jos nyt ei kitaristina huippuluokkaa ollutkaan. Mutta Wolf tajusi jo varhain, että hänen valttikorttinsa onkin nimenomaan järisyttävä lauluääni, joka yhdistettynä energiseen, liioittelevaan lavaesitykseen ei liiemmin kitaratemppuja tarvinnut. Ja jos tarvitsi, muita saattoi aina palkata tähän hommaan. Kitaristi Hubert Sumlinin nimeä ei tässä yhteydessä voikaan ohittaa...Kirjan loppupuolella on pari riipaisevaa kuvausta Wolfin elämän ehtoopuolelta. Miehen äiti ei koskaan hyväksynyt poikansa syntistä bluesuraa, ja pitikin tätä 'paholaisen musiikin esittäjänä'. Kun Wolf tarjosi köyhälle äidilleen taloudellista apua, tämä sylki seteleiden päälle ja käänsi tälle selkänsä. Murtunut, iäkäs bluesjätti itki pitkän aikaa autossa tapahtuman jälkeen. Ja kun Wolfin terveys alkoi reistailla pahasti, tämä sai väsyneenä ja sairaana kuunnella yleisön buuausta, vaikka silminnäkijän mukaan esiintyi huonosta kunnostaan huolimatta edelleen oman, rautaisen ammattietiikkansa mukaisesti, kaikkensa peliin laittaen.

Johnny Kniga -kustantamon julkaisema teos ansaitsee joka tapauksessa helposti paikkansa musiikinystävän kirjahyllyssä, vaikkei mielestäni nouse aivan samalle tasolle, kuin joitakin vuosia sitten saman kustantajan suomeksi julkaisema Muddy Waters -elämäkerta. Molempien käännöstyöstä on vastannut maamme eturivin bluesasiantuntijoihin kuuluva, radion bluesministerinäkin tunnettu Esa Kuloniemi, joka ansaitseekin työstään bluesfanin kiitoksen ja kumarruksen. Kuloniemen puhekielen suosiminen käännöksessä ärsytti itseäni aluksi niin tämän kuin aiemman Waters-teoksenkin kohdalla, mutta muutaman luvun jälkeen siihen ei enää kiinnittänyt huomiota, tiedät sä? Toivoa silti sopii, että myös nuorempi sukupolvi löytäisi tämän kirjan, ettei se jäisi vain harvojen herkuksi. Sillä Howlin' Wolf jos kuka ansaitsee tulla kuulluksi edelleen.

Kirja-arvio: Jake Nyman - Kovan päivän ilta (2009)

Jake Nyman (s.1949) on suomalainen, suuresti arvostamani pitkän linjan musiikkitoimittaja, joka on uupumatta julistanut pop- ja rockmusiikin ilosanomaa jo 1970-luvun alusta lähtien. Paitsi radio-ohjelmistaan, mies tunnetaan kosolti tietoa tulvillaan olevista musiikkikirjoistaan. Niistä otin tarkasteltavakseni parin vuoden takaisen "Kovan päivän ilta" -nimisen tukevan opuksen, jonka innoituksena toimi kirjoittajan löytämä laatikollinen vanhoja, liki puhkisoitettuja 45-kierroksen vinyylisinglejä. Löydön siivittämänä Nyman alkaa kirjassaan pohtia tuon pienen, mutta tuiki tärkeän ääniteformaatin merkitystä populaarimusiikin historiassa. Kirjallinen matka alkaa pohdinnalla rokin syntymähetken määrittelyn vaikeudesta ja jatkuu aina 1960-luvun loppupuoliskolle. Omina lukuinaan Nyman esittelee mm. legendaarisen Sun - levymerkin artisteineen, twist-villityksen, teinipopin, brittirockin aamunkoiton siinä missä Yhdysvaltain vastaukset Englannin ylivallalle ja päätyy lopulta monen mutkan kautta Vietnamin sodan esiin nostamiin musiikillisiin kannanottoihin.

Kirjoittajana Nyman on ehdottoman pätevä. Herralle on vuosien varrella kertynyt kunnioitettava määrä tietoa, eikä sitä totisesti pantata. Kun luin tämän teoksen ensimmäistä kertaa yhdeltä istumalta, siinä oli itsellenikin tulla informaatiosta yliannostus, vaikka paljonhan näillä sivuilla oli jo ennestäänkin tuttua asiaa. Diletanttina minulla ei ole tietenkään oikeutta kyseenalaistaa Nymanin asiantuntemusta, mutta kenties pari pientä tarkennusta voisi olla paikallaan, vaikka sitten pilkkua viilaten. John Lennon hankki kyllä amerikkalaisen Rickenbacker 325 C kitaransa Saksasta, nähtyään kitaratehtaan mannekiinina tuolloin toimineen hollantilaisen jazzmuusikon "Toots" Thielemansin soittavan Rickenbackeria, mutta Thielemansin näpelöimä malli ei kylläkään ollut tämä Lennonin tunnetuksi tekemä lyhytkaulainen, tuolloinkin harvinainen "Capri". Joka pienine tuotantomäärineen ja ilman Lennonia olisi luultavasti päätynyt unohdettujen kitaramallien joukkoon. Toinen seikka, johon tekisin pienen tarkennuksen koskee mainion The Byrds -yhtyeen lahjakkaiden jäsenten myöhempiä vaiheita. Gene Clark, joka oli parhaimmillaan erinomainen lauluntekijä teki vuonna 1968 Nymanin kirjassaan mainitsemien levyjen lisäksi suorastaan loisteliaan albumin The Fantastic Expedition Of Dillard & Clark (yhdessä Doug Dillardin kanssa), joka ei omana aikanaan saanut käytännössä minkäänlaista arvostusta, mutta on sittemmin noussut yhdeksi 'country-rock' tyyliä määrittäväksi klassikkoalbumiksi. Mutta eihän se Nymankaan kaikkea voi muistaa...

Joku toinen tätä kirjaa arvostellut kaipasi siihen lisää kirjoittajalta henkilökohtaisempaa otetta, mutta minusta Nymanin selkeä, asiapitoinen ja yksityiskohtia vuolaasti viljelevä tyyli toimii tämänkaltaisessa kirjassa huomattavasti paremmin. Eikä kuivahkoa, ironian sävyttämää huumoriakaan kokonaan unohdeta. Aluksi minua vaivasi hieman Nymanin tapa lisätä jokaisen luvun loppuun 'epilogi', jossa tämä käy läpi varsinaisissa luvuissa esiteltyjen artistien myöhempiä elämänvaiheita ja kohtaloita. Mutta toisella lukukerralla mielipiteeni muuttui, näinhän tämä tietopaketti pysyy paremmin kasassa. Hyvä idea on myös lista kuuntelusuosituksista kunkin luvun jälkeen. Kovan päivän ilta ei ole mikään kaikkitietävä rockhistorian tietopankki, mutta eipä sitä sellaiseksi ole tarkoitettukaan. Tuota aikaa eläneille se tarjoaa varmasti mukavia muistoja ja muistin virkistystä, meille myöhemmin syntyneille se taas on terve muistutus siitä, että osattiin sitä musiikkia tehdä jo kampakeraamisella kaudellakin. Ja jotenkin sitä tultiin toimeen ilman Idols-formaattia.

Kirja-arvio: Albert Goldman - Elvis (1981)

Yhdysvaltalainen Albert Goldman tunnetaan juuri tästä teoksestaan, jonka lukeminen kuuluu mielestäni musiikinharrastajan yleissivistykseen - niin hyvässä kuin pahassakin. Goldmanin aikoinaan kovastikin kohuttu kirja ei ole varmasti nykyisinkään fanaattisimpien Elviksen ihailijoiden mieleen. Se on nimittäin tavattoman ilkeä, paikoin äärimmäisen sensaatiohakuinen ja sen sivuilta suorastaan tihkuu kirjoittajan halveksunta ja suoranainen viha kohdettaan, rokin kuningasta kohtaan. Mikäli Goldmanin käsitys ilmiöstä nimeltä Elvis Presley olisi ainoa, oikea ja virallisesti hyväksytty totuus, sen voisi tiivistää vaikkapa seuraavalla tavalla: Elvis Presley oli ongelmallisen äitisuhteen leimaama, sivistymätön etelävaltiolainen juntti, joka saavutti maailmanmaineen plagioimalla afroamerikkalaisia laulajia. Liian helposti saavutetun menestyksen myötä hänestä tuli mielisairas, perverssi asehullu narkomaani, joka makasi päivät pitkät pilleritokkurassa vaipoissa omissa ulosteissaan ahmien ruokaa ja kiusaten alaisiaan.

Goldman ei juurikaan säästele kirjoittajanlahjojaan, joita tällä selvästi kyllä on, käydessään vimmalla Elvis-myytin kimppuun ja alkaessaan riisua kuninkaalta tämän vallan tunnusmerkkejä. Toisaalta kirjoittaja saa tältä osin hieman ymmärrystäni, sillä etenkin perikunta haluaa nykyäänkin antaa Elviksestä jokseenkin toisenlaisen, aivan liian siloitellun ja kaunistellun kuvan, eräänlaisen "Disney-version", kuten joku aihetta käsittelevällä foorumilla osuvasti totesi. Mutta Goldman ei tyydy vain paljastamaan Elviksen elämän varjopuolia, vaan tekee sen suorastaan kirurgisen tarkasti ja perinpohjaisen sinnikkäästi, verhoten halpamaisen, roskalehdistä muistuttavan sensaatiohakuisuutensa eräänlaiseen akateemissävytettyyn kerrontaan, professori kun oli. Kuten kirjan tärkeimpänä lähteenä ollut entinen Elviksen sisäpiirin, ns. "Memphisin mafian" jäsen Lamar Fike on todennut, projektin alussa Goldman selvästi piti Elviksestä, mutta lopussa vihasi tätä. Fike oli monivuotisen kirjoitustyön aikana toivonut asiallista, virallista ja kattavaa Elvis-teosta, mutta järkyttyi tavattomasti nähdessään millainen kirjasta lopulta tuli.

Itse näen Goldmanin kirjan suurimpana ongelmana sen, ettei sen kirjoittaja ole ilmiselvästi edes yrittänyt ymmärtää Elviksen musiikkia, kaikkein olennaisinta tekijää puhuttaessa sitten ihmisestä tai maailmanlaajuisesta ilmiöstä nimeltä Elvis. Kyllähän miehen elämässä riitti aineksia toki vaikka kymmeneen tämänkokoiseen opukseen, mutta Goldman tyytyy kuittamaan Elviksen musiikin kitkerinä sivuhuomautuksina. Esimerkiksi Love Me Tender -kappaletta tämä pitää epäonnistuneena ja hyvänä esimerkkinä varhaisen Elviksen laulun epävireisyydestä, mutta unohtaa samalla mainita että kappale on eräs maailman tunnetuimpia balladeja, ja miljoonien rakastama. Lopulta voidaan sanoa, että ei Goldmanin kirjaa nyt takansytykkeeksi kannata uhrata, kuten eräällä foorumilla ehdotettiin. Sen nerokkuus piilee siinä, että kirjasta huomaa heikommillakin hoksottimilla kuinka sanoilla pelataan ja rakennetaan uskottavia rakennelmia varsin hataraltakin pohjalta, jos vain kynä pysyy kädessä ja taitoa löytyy. Goldmanin lahjakkuus tässä asiassa on ilmeinen, ja ellei tämän sukunimi viittaisi muuhun, olisi tällä ollut varma työpaikka erään J. Goebbelsin palveluksessa. Keskittymällä Elviksen negatiivisiin puoliin ja korostamalla niitä Goldman tietoisesti kätkee kaiken positiivisen ja synnyttää kyllä mielenkiintoisen, joskin kovin yksipuolisen Elvis-tulkinnan.

Kirja-arvio: Dave Hunter - Guitar Rigs, Classic Guitar & Amp Combinations

Kitaransoitto, jopa omilla perin vaatimattomilla taidoillani, on ollut itselleni hauska ja antoisa harrastus, ainakin useimmiten. Oman edistymiseni tiellä soiton suhteen on lähinnä ollut se, että olen ikävä kyllä aika laiska harjoittelemaan... Kun itse aloitin soittamisen noin 12-vuotiaana, ja kiinnostuin sittemmin sähkökitaroista tämänkaltainen teos, etenkin suomen kielellä olisi ollut kullanarvoinen. Tuolloin kun ei ollut internetiä, kirjastosta ei oikein osannut etsiä aiheeseen liittyvää - enkä tuohon aikaan edes tuntenut ihmisiä, jotka olisivat kitaratietouden suhteen osanneet noviisia auttaa. No, ensimmäinen soitonopettajani oli kyllä kova ukko tarinoimaan, mutta lähinnä puhuimme soittelun ohessa 1960-luvun musiikista Beatles etunenässä, emme niinkään kitaroista...

Dave Hunterin perinpohjainen selvitys 'klassisista' kitara/vahvistinkombinaatioista on erinomaisen tervetullut lisä markkinoilla jo olevien kitarakirjojen joukkoon. Kirja jakautuu oikeastaan kahteen osaan: aluksi tekijä käy varsin seikkaperäisesti läpi kaikki ne tekijät, jotka vaikuttavat (sähkö)kitaran ääneen ja sen ominaisuuksiin eri vaiheessa signaaliketjua, jatkossa puolestaan keskitytään erilaisiin kuuluisiin tietyn kitaran ja vahvistimen yhdistelmiin, jotka ovat osaltaan olleet muokkaamassa tuntemamme populaarimusiikin historiaa. Esimerkkeinä vaikkapa 1960-luvulla Eric Claptonin tunnetuksi tekemä (ja monien sittemmin imitoima) Gibsonin Les Paulin ja Marshall-vahvistimen aikaansaama tuhti 'Blues breaker' pörinä tai vaikkapa "britti-invaasion" tavaramerkiksi muodostunut amerikkalaisen Rickenbacker-kitaran ja englantilaisen Vox-vahvistimen tunnusomainen räminä. Tutuksi tulevat myös varhaiset jazzkitarat, Fenderit, Hiwattit ja moni muukin vekotin, jopa siinä määrin, että asiaan perehtymätöntä (myös itseäni) alkoi jossain vaiheessa hirvittää silkka nippelitiedon huima määrä, vaikka kirjoittaja pysyykin kiitettävästi asiassa ja tuntee hyvin historiansa. Esimerkiksi pelkästään putkivahvistimista tulee tässä kirjassa sellainen määrä tanakkaa tietoa, että aihetta kohtaan täytyy tuntea todellista mielenkiintoa, jotta kirja jaksaisi kiinnostaa aivan kokonaisuudessaan.

Mutta toisaalta on sanottava, että Hunterin kirja on tietomäärältään aivan omassa luokassaan, verrattuna vaikkapa pariinkiin kirjakaupassa selailemaani kitarakirjaan, joissa pinnallisen tai niukan tekstiosion lisäksi on ainoastaan hienoja kuvia. Enkä siis tarkoita harvoja, olemassaolevia monipuolisia soitto-oppaita tyyliin Suuri kitarakirja vaan huomattavasti kevyempiä tekeleitä. No, kuvitus ei ole hullumpi tässäkään opuksessa, mm. vanhat mainokset ovat taatusti monen kitaranystävän mieleen, mutta silti pääosassa on teksti. Aivan uusimpia kitaroita ja vahvistimia ei kirja käsittele, painopiste on karkeasti ajanjaksolla toisen maailmansodan loppumisesta osapuilleen 1970-luvun alkuun. Kirjoittaja toteaa muuten viisaasti, että yhdistämällä näitä 'klassisia' soittopelejä ei kenenkään tulisikaan matkia orjallisesti oman idolinsa soittoa, ja kukapa Hendrixin tai Claptonin autenttiseen soundiin nyt pystyisi - lopulta se ääniketjun tärkein osatekijä lieneekin yksittäinen soittaja - ja hänen mielikuvituksensa.

En suosittelisi tätä teosta aivan kaikille, en näet oikein jaksa uskoa, että ilman minkäänlaista soittotaustaa tai edes yleistä kiinnostusta kitaroihin ja vahvistimiin tämä sinänsä arvokas ja ansiokas teos jaksaa kovin pitkälle kiinnostaa, eikä kirjan englantikaan ole aina ihan helpoimmasta päästä ymmärtää (ainakaan itselleni), mutta ansaitsee kirja kyllä maininnan ja miksei tätä oikeastaan voisi suositella laajemminkin rockin historiasta kiinnostuneille.