Ac/Dc on sellainen yhtye ja rock-instituutio, jonka värikkäästä tarinasta ei puutu verta, hikeä tai kyyneleitä. Itselleni tämän perusteellisen, äskettäin toistamiseen lukemani kirjan arvioiminen olikin kieltämättä vähän hankalaa, koska en voi sanoa lukeutuvani bändin kovimpiin faneihin. Vähän vaivalloinen löytöretkeni yhtyeen musiikin pariin alkoi myös poikkeuksellisen myöhäisellä iällä, vasta parisen vuotta sitten. Mutta kyllähän yhtye ja sen alkuvoimalla jylläävä energinen ryminä on kummitellut jossain taustalla omaa musiikkiharrastustani ajatellen jo liki neljännesvuosisadan, joten oli kai jo korkea aika edes yrittää sivistää itseään myös tämän ilmiön suhteen. Sillä huimasta ilmiöstähän tässä on kyse. Tietyllä tavalla tässä perusteellisessa teoksessa kiteytyy koko Ac/Dc:n ongelma. Yhtyeen jäsenet kun ovat varjelleet todella tiukasti yksityisyyttään, mistä on seurauksena, että teoksen asiantunteva kirjoittajapari on ollut kovan haasteen edessä. Lähdemateriaaliviidakko on ollut valtava, ja sinne eksyminen tuntuu valitettavasti vaivaavan paikoin tätä yli neljä ja puolisataasivuista tiiliskiveä. Nimiä, päivämääriä ja pieniä yksityiskohtia riittää yllin kyllin alusta loppuun, mutta niin hullulta kun se kuulostaakin, tuntuu että itse kovaääninen yhtye hukkuu välillä tämän ylenpalttisen tietotulvan taakse, ja lopulta lukijan on laskettava opus hetkeksi kädestään ja työnnettävä levy soittimen uumeniin, jotta muistaisi konkreettisesti mistä tässä kaikessa onkaan kyse.
Se kirjan sivuilta ilmenee, että skottilaislähtöisillä Youngin veljeksillä on ollut tarkkanäköinen ja hyvin selvä ajatus tai visio yhtyeen suhteen jo alusta alkaen. Töitä on tehty vuositolkulla hartiavoimin, ja menestys ei ole tullut helpolla. It's a Long Way To The Top (If You Wanna Rock'n'Roll)...Ja kuten tunnettua, juuri kun Ac/Dc oli saavuttamassa sen kaikkein korkeimman huipun, yhtyeen karismaattinen laulaja Bon Scott menehtyi. Moni muu bändi olisi tässä vaiheessa luultavasti lamaantunut ja heittänyt hanskat tiskiin, mutta Ac/Dc onnistui nousemaan tyrmäysiskun jälkeen ja lyömään koko maailman kanveesiin. Uuden laulajan Brian Johnsonin ei tarvinnut mahtua Scottin suuriin saappaisiin, lätsäpäisellä geordietänttärällä oli omiakin avuja enemmän kuin riittävästi. Yhtyeen mielenkiintoisin hahmo on mielestäni kuitenkin joko 'harmaan eminenssin' roolin ottanut Malcolm Young tai pikkuveli Angus, joista jälkimmäinen on jo kauan ollut rock-kitaristin symboli ja ikoni kaikkialla maailmassa. Ja suhtautui alkuun ilmeisesti keulahahmon osaansa vastentahtoisesti. Jostain syystä Maximum Rock & Roll -teos on ottanut asiakseen kertoa myös Angusin lavapyllistelystä housut kintuissa useampaankin otteeseen ja havainnollistetaanpa tätä kapinarituaalia oikein kuvankin kera, mielestäni pointti olisi tullut selvästi vähemmälläkin.
Täytyy sanoa, että ei yhtyeen tarinasta ainakaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita ole puuttunut, ja niitä sekoiluja, tappeluja ynnä muutamia irtosuhteitakin on asiaankuuluvasti totta kai piisannut. Jotenkin kirjasta jäi itselleni vain sellainen kuva, että Bon Scott taisi vastata tästä rock-elämän nurjemmasta puolesta muita huomattavasti enemmän. Mutta tasapuolisuuden vuoksi on myös todettava, että kirja antaa Scottista myös toisenlaisen kuvan: työteliäs, taitava sanoittaja ja lyyrikko, huumorintajuinen, lojaali, antelias - ja myös aidon käheästi tunkiolla kiekuvan rokkikukon tapaan tarvittaessa tyylitajuinen: kirjan mukaan Scott oli ainoa koko porukasta, joka tunnisti laatuviinin sellaista lasiinsa saatuaan. Omat lakinsa kirjoittanut Ac/Dc ei ole koskaan suostunut alistumaan karsinointiin ja lokerointiin, joita kriitikot niin mielellään harrastavat. Mutta kun eläkkeen kynnyksellä olevaa yhtyettä katsoo tänä päivänä, siitä tuntuu tulleen oman maineensa vanki, niin kuin tällaisille megaluokan yhtyeille ja stadionkiertäjille usein käy. Ja kun ikääkin on tullut mittariin jo reippaasti ja lähes jokainen maailman nurkka on koluttu, on selvää ettei rockin ilosanomaa julisteta enää ihan samalla hurmoksella kuin ennen muinoin. Mutta ovat Ac/Dc ja etenkin sen fanit silti kirjansa ansainneet, vaikkakin korkeimman arvosanan ansaitakseen teos olisi mielestäni väistämättä kaivannut enemmän 'vaikenevien' Youngin veljesten ja yhtyeen sisäpiirin omaa näkökulmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti