Tarkoituksenani oli kuunnella sunnuntaiseen tunnelmaan sopien jotain kohtuullisen rauhoittavaa ja kenties vähän leppoisampaa musiikkia, mutta päädyinkin sitten osittain hämärän rajamaille kun menin hetken mielijohteesta survomaan soittimeen vähälle kuuntelulle jääneen Mahavishnu Orchestran Apocalypsen, joka ei kuitenkaan nimestään huolimatta välttämättä missään maailmanlopun tunnelmissa etene, vaikka se täytyy sanoa, että olisi sitä voinut vähän keveämmälläkin musiikilla lepopäivänsä pyhittää. Intialaisista aatteista elämäänsä ja musiikkiinsa ammentanut Yorkshiren kasvatti Mahavishnu John McLaughlin (s. 1942) on itsensä Miles Davisin aikoinaan 'löytämä' kitaristi, jonka hartioille Penguinin järkälemäisen jazz-oppaan mukaan yritettiin sovitella aikoinaan jopa Jimi Hendrixin kuninkaanviittaa, ja herran jazz-rock-fuusio olikin suosittua 1970-luvun alussa jazzpiirejä paljon laajemminkin. Sittemminhän taiturimainen McLaughlin on kokeillut useita eri tyylejä, mm. flamencoa.
Vuonna 1974 ilmestynyt, George Martinin asiaankuuluvalla osaamisella AIR-studiossaan tuottama Apocalypse ei saanut ilmestyessään kovin suurta ymmärrystä, joskin sittemmin sen ansioita on alettu ymmärtää paremmin - tosin em. Penguinin jazzraamatulta ei juuri sympatiapisteitä heru. Tällä albumilla rivinsä uudelleen järjestäneen Mahavishnu Orchestran teknisesti äärimmäisen tasokas ja paikoin todella hengästyttävä fuusiomeno sekoittuu vielä Michael Tilson Thomasin johtaman Lontoon sinfoniaorkesterin monipuoliseen, osin moderniin, osin impressionistishenkiseen äänimaalailuun - tuloksena tästä liitosta on joko väärinymmärrettyä neroutta tai sitten sirpaleista, epätasaista ja väkisin levylle runnottua muutaman idean ympärille kyhättyä tusinakamaa. Tai jotain siltä väliltä. Totta puhuen tämä albumi aiheutti itsellenikin tavallista enemmän päänvaivaa. Kyse ei ole niinkään siitä, etteikö soittotaitoa olisi tässä porukassa enemmän kuin tarpeeksi. Kappaleiden sävellyksistä vastaavan McLaughlinin hienosoundista kitarointia kuuntelee kernaasti, rumpali Michael Walden ja välillä aivan käsittämättömiä kulkuja kepittelevä basisti Ralphe Armstrong ovat myös todella kovatasoisia - kuten myös sähköviuluja levyllä soittava virtuoosi Jean-Luc Ponty...
Itselleni tämän levyn suurin ja ehkäpä ainoa ongelma on juuri sinfoniaorkesterin käyttö tai pikemminkin sen käyttämättömät mahdollisuudet. Orkestroinnista vastannutta Michael Gibbsiä voi kenties syyttää, mutta yhtä lailla kaiketi säveltäjää. Sinfoniaorkesteri ei vain tunnu nivoutuvan saumattomasti tai aina edes puolittaisesti Mahavishnun soittoon ja musiikin sielunmaisemaan, ja sen seurauksena on kuulijalla koottavanaan eriskummallinen, joskin myös kiehtova musiikillinen palapeli, josta jotenkin kyllä aavistaa lopputuloksen, mutta aivan liian monta palasta on hukassa. Omituisinta levyssä on, että niin ne klassiset mausteet kun McLaughlinin, Pontyn ja kumppaneiden väliin hurjatempoinen ja hektinen soitto kuulostavat kyllä paikoin todella hyviltä, mutta ne eivät vain useimmiten kohtaa, mikä on sinänsä sääli, sillä hetkittäin tämä levy tarjoaa kyllä kerrassaan huimaa ja värikästä meininkiä. Esimerkiksi päätöskappaleessa Hymn To Him irrotetaan karstat koneesta tavalla, johon vain tämä sakki kykeni. Maininnan arvoinen on myös kakkosraita, Vision Is A Naked Sword. Vaikkei Apocalypse siis kuulu kenties Mahavishnu Orchestran parhaimpiin levyihin, on se kritiikistäni huolimatta hyvin mielenkiintoinen ja osin tutustumisen arvoinen levykokonaisuus. Se jätti minut silti aika ristiriitaisiin tunnelmiin, mutta voihan tietenkin olla, että muutaman kuuntelukerran jälkeen tuo kaivattu valaistumisen hetki koittaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti