"When you get to the bridge of the tune I want y'all to play so soft that you can hear a rat pissin' on cotton."
Näin selväsanaisella viestillä ohjeisti mestarirumpali ja väsymätön jazzin sanansaattaja Art Blakey (1919-1990) tiettävästi erästä monista Jazz Messengers -kokoonpanoistaan. Jazzista puhuttaessa Suomessakin joitakin kertoja vierailleen, myös musliminimeä Buhaina käyttäneen Blakeyn Jazz Messengers on jo käsite, Blakeyn yhtyeestä tuli vuosien aikana todellinen jazzin korkeakoulu, josta valmistui mm. Wayne Shorterin, Lee Morganin ja Hank Mobleyn kaltaisia soittajia. Kunnian yhtyeen nimen keksimisestä saa kuitenkin pianisti Horace Silver, joka on mukana myös tällä varhaisella (joskaan ei varhaisimmalla) Messengers -kokoonpanolla, yhdessä trumpetisti Donald Byrdin, tenorisaksofonisti Hank Mobleyn sekä basisti Doug Watkinsin kanssa. Mainittakoon, että Blakeyn lisäksi jokikinen näistä soittajista saavutti myöhemmin mainetta myös oman yhtyeensä johtajina, jopa basisti Watkins. Joka ainoana tämän levyn porukasta ei kuitenkaan päätynyt myöhemmin Blue Note -levymerkin suojiin.
Columbialle vuonna 1956 julkaistu The Jazz Messengers, joka tyylillisesti edustaa taidokasta, klassista hard-bop jaskaa sopiikin rentoon sunnuntaiseen kuuntelufiilistelyyn mitä parhaimmalla tavalla. Meno on kyllä välillä aika villiä, muttei kuitenkaan missään vaiheessa kadota tiettyä hienostuneisuuden leimaa. Tällä jo vähän iäkkäällä albumilla kiteytyy mainiosti myöhempien aikojenkin Messengers-soitto: energinen ja tarkkavainuinen Blakey kontrolloi ja valvoo rumpujensa takaa yhtyeen menoa, mutta vaikka virtuoosimainen rumpali onkin, jättää hienosti tarpeeksi tilaa yhtyeen kaikille jäsenille ja näiden improvisaatioille. Etenkin puhallinmiesten yhteistyö on tällä kiekolla välillä silkkaa samettia vanhan mursun korville. Olen vuosia pitänyt Hank Mobleyn pehmeäsävyisestä soundista, tällä albumilla mies pääsee esiin myös säveltäjänä. Horace Silverin perkussiivinen ja jotenkin niukka pianotyyli ei sen sijaan aina ole minua miellyttänyt, mutta yhdessä Blakeyn poikkeuksellisen monipuolisen rumputyöskentelyn kanssa homma toimii hienosti.
Alkuperäisellä levyllä on seitsemän kappaletta, joista ei oikein heikkoa lenkkiä löydy. Vähemmän tunnettu kepeämpi standardi The End Of The Love Affair ei nyt ehkä ihan istu luontevasti kokonaisuuteen, mutta senkin pelastaa puhallinmiehistön tinkimätön osaaminen. Levyn avaava Mobleyn Infra-Rae sekä toinen raita, Horace Silverin yli yksitoistaminuuttinen ja Blakeyn rauhallisempaa puolta valottava, hieman latinovaikutteinen Nica's Dream ovat albumin parhaimmistoa, mutta kuten sanottua, kokonaisuus on muutenkin toimiva. Päätöskappale on jälleen tuotteliaan joskin säveltäjänä unohdetun Mobleyn käsialaa, ja selviäähän tuo kappaleen nimestäkin: Hank's Symphony. Totuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että 'Hankin sinfonian' todellinen tähti on Art Blakey, joka tässä kuriositeetiksi jääneessä kappaleessa rymistelee setistään ilmoille sellaisen tykistökeskityksen, ettei moiseen tuli-iskuun pysty välttämättä metallibändin raskaampi patteristokaan. Levyllä on myös viisi bonuskappaletta, joista kolme Hank Mobleyn säveltämää ovat huomion arvoisia. Olen aiemminkin tässä blogissa ihmetellyt vanhojen jazzlevytysten erittäin hyvää äänenlaatua - vuonna 1997 uudelleen julkaistu The Jazz Messengers ei tässä suhteessa muodosta poikkeusta, 55-vuotiaaksi monoäänitykseksi levy kuulostaa hyvin selkeältä ja äänenväriltään kenties vähän lämpimään päin kallellaan olevalta, mikä ei ainakaan minua haitannut, sillä eritoten puhaltimet kuulostavat tällä albumilla todella mehukkailta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti