Herbie Hancock (s. 1940) ei ehkä varsinaisesti ole jazzpianisteista tai kosketinsoittajista se suurin suosikkini, mutta se täytyy tunnustaa, että komean uran on mies tehnyt. Ja tietenkin todella hienoja levyjä - uudempaa tuotantoa en tosin tunne. On vähän ironista, että huolimatta laajasta tuotannostaan Miles Davisin kvintettiinsä pestaaman Hancockin tunnetuin kappale lienee edelleen miehen vuonna 1962 Blue Note -merkille levyttämältä debyyttialbumilta Takin' Off löytyvä Watermelon Man. Josta Hancock teki sittemmin uuden, kieltämättä hauskan kuuloisen version Head Hunters -albumilleen hieman yli kymmenen vuotta myöhemmin. Tuosta versiostahan kannattaa mainita mm. se, että kappaleessa jazzissa harvemmin käytettäviin instrumentteihin kuuluvat mm. olutpullot, joihin perkussionisti Bill Summers puhaltelee.
Mutta ennen tätä oli tapahtunut jo melkoisen paljon. Hancockin ura Blue Notella lähti todella lennokkaasti käyntiin siis hitiksi nousseeen Watermelon Manin ansiosta, ja mies teki merkille vielä muutamia todella onnistuneita albumeita, kuten vaikkapa jazzklassikoksi luokiteltavan Empyrean Islandsin vuonna 1964 ja samaan kaliiperiin kuuluvan Maiden Voyage -levyn seuraavana vuonna. Jo näiltä ja niitä seuranneilta levyiltä käy hyvin ilmi, että perinteisempään menoon kyllästynyt Hancock halusi laajentaa ilmaisuaan vähitellen kokeellisempaan suuntaan. Ja sitten seurasikin levy-yhtiön vaihto, pariin otteeseenkin. Tätä musiikillista vaihetta kutsutaan Hancockin ns. Mwandishi -kaudeksi. Mwandishi oli afrikkalainen nimi, jota afrikkalaisista juuristaan ylpeä Hancock tuohon aikaan käytti. En ole itse kuullut tältä kaudelta edelleenkään kuin yhden albumin, vuonna 1972 ilmestyneen Sextantin, joka alkaa kyllä olla kokeellisuudessaan pikkuisen liikaa allekirjoittaneelle, vaikka nyttemmin tämän ajan tuotantoa arvostetaan kyllä huomattavasti enemmän kuin ilmestymisaikanaan. Ongelmana Mwandishi-kauden musiikissa oli myös se, että vaikkakin se oli taiteellisesti kunnianhimoista ja taatusti uudenlaista, ei kaupallisesta menestyksestä ollut tietoakaan. Niinpä Hancockin oli annettava kansalle mitä se vaati: enemmän groovea!
Vuonna 1974 ilmestynyt Thrust kuuluu jo naurut irrottavan kansitaiteensakin puolesta niihin levyihin, joista ei vain voi olla pitämättä. Hancock ajan hengelle uskollisine afrokampauksineen on kuvattu jonkinlaisen avaruusaluksen sisälle, jota näköjään hallitaan syntikan koskettimin - kuinkas muuten. Levyn kansi johdattaakin mainiosti itse musiikkiin, joka on iloista, asenteella soitettua 'kevyempää' joskin samalla tiukkaa ja kellontarkasti toimivaa fuusiojazzia soul- ja funkhöystein. Hyvin koukuttavat rytmikuviot luikertelevat toistensa lomassa ja saavat kuulijassa aikaan mm. tahatonta jalan vipatusta ja sormien napsutusta. Rytmiosastoa kannattelevat varsin vankalla otteella basisti Paul Jackson sekä aliarvostettu rumpali Mike Clarke. Hancock loihtii esiin koskettimistostaan suvereenisti ja osaamistaan peittelemättä värikästä äänimaisemaa. Hifistit todennäköisesti arvostavat myös albumin onnistunutta äänitystä ja hartaudella tehtyä remasterointia. Ainoastaan neljästä pitkästä kappaleesta koostuva albumi pitääkin kuulijansa tiukasti pihdeissään vaivatta koko kestonsa ajan, ja levy kuuluu omiin suosikkeihini, ainakin tämän tyylilajin puitteissa, jota en tosin sanottavammin tunne. Kappaleista kaksi ensimmäistä eli avausraita Palm Grease sekä kakkosena oleva Actual Proof ovat meiningiltään ehkäpä hiuksenhienosti kahta seuraavaa parempia. Mutta sitten seuraa se olennainen kysymys. Uhrasiko Hancock kenties itsensä kaupallisuuden alttarille luopumalla kokeellisemmasta linjastaan? En nyt sanoisi niinkään. Vaikka Thrust on varsin helposti lähestyttävä levy verrattuna vaikkapa hiljattain arvioimaani kokeellisemman jazzfuusion raskassarjalaiseen Mahavishnu Orchestraan, ei tämä levy silti mitään kaupallista ja laskelmoitua kevytroskaa ole, vaan pinnan alta huokuu rautainen ammattitaito. Tämä levy ja sen edeltäjä, jo mainittu Head Hunters myös olivat kaupallisia menestyksiä, molemmat saavuttivat Yhdysvaltain poplistalla kohtalaisen korkean sijan 13.
Hienoja ja suosikkilevyjä molemmat (Headhunters)!
VastaaPoista