Levyarvio: Dick Dale And His Del Tones - King Of The Surf Guitar (1963)

Vuonna 1937 syntynyt Dick Dale (oik. Richard Anthony Monsour) on viime vuosina saanut paljon arvostusta osakseen, häntä kutsutaan sähkökitaran soiton erääksi tärkeäksi pioneeriksi, jota ihaili mm. nuori Jimi Hendrix ja sanotaanpa Dalen vaikuttaneen mm. Eddie Van Haleniin. Kalifornian merellisiin maisemiin ja huolettomaan hauskanpitoon biitsillä helposti yhdistettävä ns. surf-kitaratyyli edelsi rockmusiikin uutta tulemista Yhdysvalloissa tai ainakin maan länsirannikolla. Ja oli tämän levyn ilmestymisen aikoihin ja ehkä hieman sitä aiemminkin oikeastaan lähin rockin vastine ja siinä mielessä jotenkin puraiseva vastalääke listoilla roikkuville siirappikoneille kuten Bobby Vinton, Frankie Avalon sekä Neil Sedaka ja keitä heitä nyt oli. Itsekin surffausta ahkerasti nuorempana harrastaneen Dalen tunnetuin kappalehan on Quentin Tarantinon Pulp Fiction -elokuvan ansiosta jo 1930-luvulta peräisin oleva kappale Misirlou (josta näkee joskus käytettävän kirjoitusasua Miserlou). Dale itse on tosin viime kesänä ilmestyneessä Guitarist -lehdessä sitä mieltä, että elokuvan vuoksi musiikkityyli nousi 1990-luvulla hetkellisesti muotivillitykseksi, mutta kun se sitten soi joka kuppilassa siihen kyllästyttiin varsin nopeasti. Englannissa samoihin aikoihin The Shadowsin suosituksi tekemä ja Suomeenkin sitkeästi pesiytynyt rautalankamusiikki on oikeastaan vain etäistä sukua Dalen kitaroinnille, suurimmat erot löytyvät vahvistinpuolelta. Dale käytti Fenderin jenkkivahvistimia, jotka Englannissa olivat tuohon aikaan paitsi järjettömän kalliita myös todella harvinaisia. Soundin ero on muutenkin aika selvä, etenkin Dalesta puhuttaessa. Mies soitti omintakeisella tyylillään vasenkätisesti, mutta kielet kitarassa olivat kuten oikeakätisellä. Lisäksi Dale käytti todella paksuja kieliä. Karkeasti yleistäen voisi sanoa, että vaikkapa Shadowsiin verrattuna Dalen sointi on reippaasti tanakampaa, raaempaa ja suoraviivaisen konstailematonta.

Vuoden 1963 kesällä julkaistu, ilman turhaa vaatimattomuutta nimetty King Of The Surf Guitar alkaa samannimisellä kappaleella, jonka sanoitus on kieltämättä melkoisen typerä. Albumi edustaa tyylipuhtaasti aikaa, jolloin levy-yhtiöt sanelivat aika tarkasti, mitä artistin pitää tehdä - siksipä alun perin Capitolille julkaistu kiekko pitää sisällään laulun suhteen vähän ohutäänisen Dalen 'pakollisia' vokaalitulkintoja mm. ajan suosikkikappaleista, kuten What I'd Say tai Greenback Dollar. Huvittavaa kyllä, levyn ainoa kappale, jonka nimensä perusteella voisi kuvitella sisältävän Dalen jo tuolloin tavaramerkiksi muodostunutta kitararevittelyä, Dick Dale Stomp ei sisällä sitä hitustakaan. Ja vaikka levyn kansi sanoo, että albumilla soittaa Dalen yhtye Del-Tones, soittaa taustalla levy-yhtiön käskystä itse asiassa liuta tunnettuja studiomuusikoita, itselleni näistä tuttuja olivat ainakin nimeltään pianisti Leon Russell, kitaristi Barney Kessell sekä rumpali Hal Blaine. Viimeksimainittu soittaa rumpuja muuten peräti 39 kappaleessa, jotka ovat päätyneet vuosien varrella jenkkilistan ykköseksi. Mutta kuullaan tällä levyllä sitä instrumentaalista irroitteluakin, kuten vaikkapa hyvin Misirlou -henkisessä sivalluksessa Hava Nagila.

Minulla on kuitenkin eräs iso ongelma tämän levyn suhteen. Ja vähän koko sen edustaman kitaratyylin. Tämänkaltainen musiikki on itselleni vähän kuin hampurilainen, maistuu hetken hyvältä, mutta aika pian sitä huomaa, että sisältö olikin loppujen lopuksi aika mitätön. En halua haukkua Dalea huonoksi soittajaksi, kun ei omallakaan soitollani pitkälle pötkitä, mutta kuunneltuani tämän levyn pari kertaa hiljattain läpi, en ainakaan vielä päässyt perille miksi tätä kaveria niin paljon hehkutetaan ja mistä tämä viimeaikainen ylistys. Olen lukenut, että Dale on tai ainakin oli nuorempana hyvä lavaesiintyjä - ja ehkäpä siksi tämä vähän sirpaleinen ja iäkäs studiolevy ei kokonaisuutena oikein toimi. Voi olla, että miehen karisma puree siis vain livetilanteessa. Mutta pakko tunnustaa että kyllä siinä soundissa sinänsä jotain koukuttavaakin on, sitä en kiellä. Valitettavasti tätä lajia en vain itse jaksa kovin kauaa kuunnella. All Music Guiden mukaan Dale on niitä harvoja tämän tyylin edustajia, jonka musiikki on kestänyt ajan hammasta - uskallan olla eri mieltä. Musiikkihistoriallisessa mielessä tällainen surf-instrumentaalimusiikki on kyllä lievästi kiehtova rockin sivupolku, mutta kovin suuria tunteita tämä musiikki ei ainakaan itsessäni herätä.