En keksinyt tällä kertaa mitään musiikkiaiheista kirjoitettavaa, joten laitetaanpa poikkeuksellisesti kehiin sitten vaikka tällainen lyhyehkö elokuva-arvio. Toki saatan elokuvien ystävänä ja suurkuluttajana jatkossakin satunnaisesti jonkun arvioinnin raapustaa...Tom Hooper, joka tunnetaan paremmin palkitusta, hienosta elokuvastaan Kuninkaan puhe, ohjasi pari vuotta sitten jalkapallon maailmaan sijoittuvan elokuvan, jolta en etukäteen paljoa odottanut. Vaikka olenkin suuri brittifutiksen ystävä, on jalkapalloa lajina nyansseineen melko hankalaa ellei peräti mahdotonta vangita vähänkään uskottavasti saati kiinnostavasti filmille. Mutta The Damned United ei keskitykään varsinaisesti viheriöllä käytäviin taisteluihin, vaan seuran kulisseissa tapahtuvaan vääntöön. Ja Englanti pitkine perinteineen jos mikä on sellainen maa, jossa tästä aiheesta riittää kyllä tarinaa elokuvaksi asti. The Damned United -elokuva keskittyy managerilegenda Brian Cloughin (1935-2004) värikkään uran erääseen kiehtovaan vaiheeseen 1960-luvun lopulta 1970-luvun puoliväliin. Niille suomalaisille, jotka eivät tiedä Cloughia, voitaneen kertoa, että mies oli todellinen persoona, niin kentän laidalla kun sen ulkopuolellakin, ja tarvittaessa myös sellainen moottoriturpa, että olisi kommentteineen saanut Pasi Rautiaisenkin näyttämään pyhäkoululaiselta. Arrogantti, kunnianhimoinen ja valmennustyyliltään omintakeinen Clough saa elokuvassa tulkikseen Michael Sheenin, joka tavoittaa vaikeassa roolissaan esikuvansa ristiriitaisen olemuksen viimeistä piirtoa ja virnettä myöten. Myös Cloughin epävarmuuden ja ailahtelun, ja jopa tämän orastavan alkoholismin. Isossa osassa elokuvassa on myös miehen monivuotinen tärkeä apuvalmentaja ja ystävä Peter Taylor, jota näyttelee monesta TV-sarjasta ja elokuvasta tuttu Timothy Spall.
Elokuvan hienovireinen jännite syntyy suupaltti Cloughin vihasuhteesta tuolloin Englannissa sarjataulukoita hallinneen Leeds Unitedin manageriin, suureen Don Revieen (Colm Meaney), joka joukkueineen saapuu Cloughin tuolloin luotsaaman Derby Countyn vieraaksi. Kun innokas Clough odottaa käsi ojossa vierailijajoukkueen manageria, tämä kulkee seurueineen ohi noteeraamatta Cloughia edes katseellaan - tämä saa Cloughin kiehumaan raivosta, ja taistelu voi alkaa. Sittemminhän Clough pääsi Leedsin manageriksi Revien tilalle - kuten oli halunnutkin, mutta onneton ja lyhykäinen kausi joukkueen peräsimessä kesti ainoastaan 44 päivää - Leedsin joukkue oli yhä uskollinen vanhalle johtajalleen, eikä Clouhgin ylimielisyys pelaajia kohtaan auttanut asiaa ollenkaan. Cloughin hirvittävästä kunnianhimosta kertoo, että hän oli valmis rikkomaan juuri tekemänsä sopimuksen piskuisen Brightonin kanssa, kun Leeds tarjosi suurta rahasummaa. Samalla rikkoutui myös hetkeksi ystävyys Peter Taylorin kanssa, joka ei tinkinyt rehellisyydestään, vaan jäi Brightoniin. Elokuvan taatusti hauskin kohta on, kun Clough joutuu myöhemmin pyytämään madellen anteeksi tekosiaan vanhalta työtoveriltaan.
The Damned United ei häikäise todellakaan katsojaansa erikoistehosteilla tai ulkokuvilla, ja on pienimuotoisuudessaan lähinnä hieman suuremman budjetin TV-elokuvan tasoa, mutta erinomainen ohjaus sekä hyvät roolisuoritukset tekevät elokuvasta lajissaan onnistuneen. Elokuva on kuulemma alkuperäistä kirjaa huomattavati kepeämpi ja humoristisempi, mutta kyllä siitä vakaviakin sävyjä löytyy. Michael Sheen on mielestäni tässä elokuvassa särmikkäänä Cloughina jopa hivenen parempi kuin Colin Firth Britannian saarivaltion kruunupäänä Hooperin aiemmin mainitussa menestyselokuvassa, mutta toisaalta näiden elokuvien vertailu on melko hyödytöntä. Mutta käsittämättömän hienosävyisesti ja taidokkaasti Hooper pystyy kyllä valaisemaan englantilaista mentaliteettia - oli kyseessä sitten jalkapallo tai kuninkaan puhevika. Koska elokuvan tekijöillä on ollut Cloughin perikunnan siunaus, se ei luonnollisesti käsittele tämän luonnetta ihan pohjamutia myöten, mieshän saattoi myöhempinä vuosinaan heitellä mediassa rasistisia kommentteja, ja oli pitkävihaisuudessaan omaa luokkaansa - minkä sai kokea 1960-luvulla mm. miehen syrjäyttämä Carlislen valmentaja, joka oli vuosia aikaisemmin murjonut Cloughia pelitilanteessa. The Damned United on joka tapauksessa harvinaisen onnistuneen otteensa vuoksi mielestäni suositeltava elokuva myös sellaisille, joita jalkapallo ei sattuisi kiinnostamaan tippaakaan. Ja päihittää kevyesti mm. sellaiset aihetta sivuavat tekeleet, kuten hiljattain televisiossa esitetyn kotimaisen, harvinaisen älyvapaan FC Venuksen tai typeryydessään suorastaan aivan mykistävän Pako voittoon -elokuvan. Viimeksi mainitussahan kentällä räpelsi Pelén ja Bobby Mooren lisäksi esimerkiksi Sylvester Stallone. Ja voisi kuvitella sellaisten suurten näyttelijöiden kuin Max von Sydowin tai vaikkapa Michael Cainen jälkikäteen ihmetelleen, että kaikkeen sitä elokuvabisneksessä joutuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti