Musiikkilehtien mukana tulevat levykylkiäiset ovat useasti ongelmallisia arvioida. Ehkäpä näihin useimmiten ainakin itselläni levyhyllyni omituisten opusten osastoon päätyviin levyihin ei varsinaisen kuuntelukerran tai parin lisäksi sen enempää kannattaisi uhrata kortilla olevaa vapaa-aikaansa, en tiedä. Yleensähän lehdessä on joku laajempi artikkeli, jonka sanomaa siivitetään vielä liimamalla lehdykän kanteen jollain tapaa aihetta sivuava lätty. Joskus nämä levyt ovat kyllä ihan mainioita ja nautittavia, kuten hiljan ilmestyneen Mojon sisältämä Noel Gallagherin mielimusiikistaan koostama kiekollinen. Mojo-lehden satunnaisena lukijana sekä irtonumero-ostajana huomioni kiinnittyi uusimman numeron kanteen, jossa komeili Martin Scorsesen melko tuoreen dokumenttielokuvan vuoksi tapetilla oleva George Harrison, jonka kuolemasta tulee marraskuussa kuluneeksi kymmenen vuotta. Ja olihan tuo sitten ostettava, vaikka sinänsä mielenkiintoinen Harrison-artikkeli ei mitään sen ihmeellisempää ja uutta tarjonnutkaan. Odotukseni tuosta Scorsesen elokuvasta ovat korkealla, mutta siitä kirjoittelen kenties myöhemmin juttua, jahka saan elokuvan katsastetuksi.Se mitä, Mojo-lehti yrittää tällä niin Harrisonin Beatles- kuin soolotuotantoa sisältävällä cover- ja tribuuttilevyllä osoittaa, on tietenkin se kiistaton tosiseikka, että kyllähän Georgella toki säveltäjänkykyjä oli, vaikka jäikin Lennonin ja McCartneyn varjoon, kuten tunnettua. Minun on tunnustettava, että varsinkin herran soolotuotanto on jäänyt itseltänikin vuosien saatossa vähälle huomiolle, muutamaa yksittäistä kappaletta lukuun ottamatta. Harrison Covered on kuten vähän ennakkoon odotinkin, pikkuisen hajanainen ja esityksiltään epätasainen levy - toisaalta sitä on edes yritettävä arvioida sellaisena kuin se on, eli musiikkilehden markkinointiosaston lanseeraamana oheistuotteena. Hurray For The Riff Raff (?) kokoonpanon versio My Sweet Lord -kappaleesta kuuluu kokoelman onnistuneimpiin, samoin The Webb Sistersin I Need You kuulosti omiin homekorviini varsin mukiinmenevältä. Sen sijaan Beatlesin kuululta Valkoiselta tuplalta löytyvä Long Long Long ei alun perinkään ole niitä Harrisonin tuotannon kirkkaimpia saavutuksia - niinpä siitä tehty uusversio sai kriitikon tällä kertaa vain haukottelemaan. Vanha veteraani ja Woodstockin-kävijä Richie Havens yrittää jokseenkin epätoivoisesti puhaltaa uutta henkeä klassikkoaseman saavuttaneeseen Here Comes The Sun -kappaleeseen vaan ei siinä onnistu. Sen sijaan itselleni aiemmin täysin tuntematon suuruus, yhdysvaltalainen Yim Yames, joka on kuulemma tehnyt EP-levyllisen Harrisonin kipaleista, yllättää kokoelman päättävällä tulkinnallaan alkujaan Revolverilta löytyvästä intialaissävytteisestä Love You To -biisistä. Sitarit, tablat ja Intian eksotiikka on korvattu akustisella kitaralla ja banjolla, ja yllättävää kyllä, hämyinen ja ronskin kaiun käyttöön nojaava usvainen ja karhea kappale toimiikin kummallisuudessaan hyvin. Aika vahva mielleyhtymä tästä nimenomaisesta versiosta tuli aiemmin kesällä arvioimani Roy Harperin musiikkiin...
Näin Beatles-puristina olisin kaivannut kenties vähän vahvempaa otetta tältä muistolevyltä, mutta kuten todettua, näitähän nyt tulee ja menee. Ei tämä oheislevy silti missään nimessä huonoin kuuntelemani lajinsa edustaja ollut, ja saattaapa muutaman onnistuneen raitansa vuoksi saada vielä jonkun verran lisäkuunteluakin. Mutta mikä Harrison-tribuutti se sellainen muka on, joka ei sisällä While My Guitar Gently Weeps -kappaletta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti