Englantilaisyhtye Camel oli 1970-luvun brittiprogen värikkäässä ja musiikillisesti moniin suuntiin rönsyilevässä, yltäkylläisessä tarjonnassa varsin mielenkiintoinen porukka. Bändi ei koskaan kuitenkaan saavuttanut varsinaista suursuosiota (joskin tietyn kulttimaineen), ja vaikka tämä Snow Goose -albumi on muistaakseni Yhdysvalloissa yhtyeen myydyin levy, senkin korkein listasijoitus taisi olla useita pykäliä alle sadan. Tämän albumin edeltäjä, mielestäni vähän aliarvostettu kakkoslevy The Mirage vuodelta 1974 esitteli yhtyeen, joka oli vähitellen löytämässä omaa ilmaisuaan, ja vaikka hieman epätasainen kokonaisuus onkin, antoi The Mirage selvästi merkkejä siitä, että Camelissa oli kyllä potentiaalia. The Mirage -albumilla on kuitenkin kuultavissa yhtyeen suurin heikkous: hyvää laulajaa ei porukasta tuolloin löytynyt. Niinpä tätä taustaa vasten ei liene yllättävää, että Music Inspired By The Snow Goose on puhtaasti instrumentaalilevy - albumin julkaissut Decca oli asiasta aikoinaan kauhuissaan, samoin kuin Camelin keikkajärjestäjät.
Vaan turhiapa nuo kauhistelivat. Snow Goose on nimittäin erinomainen ja hyvin aikaa kestänyt levy, jota tänä päivänä arvostetaankin huomattavasti enemmän kuin ilmestymisaikanaan, jolloin vastaanotto oli ristiriitainen. The Snow Goose on alkujaan amerikkalaisen novellikirjailija Paul Gallicon kirjoittama Walesiin toisen maailmansodan aikana sijoittuva traaginen tarina, joka kertoo haavoittuneesta linnusta, jonka hoitaminen yhdistää vanhaa majakanvartijaa Rhayaderia sekä Fritha-nimistä pikkutyttöä. Ennen kuin Camel päätyi tekemään tästä kirjallisesta aiheesta musiikkia konseptialbumin muodossa, yhtye oli jo kokeillut pusertaa musiikkia kahden Hermann Hessen teoksen inspiroimana, tulokset vain jäivät ohuiksi. Yhtyeen basistia Doug Fergusonia onkin kiittäminen Gallicon kirjan ehdottamisesta, ongelmana asiassa oli vain se, että kirjailijan kustantaja ei halunnut, että yhtye käyttäisi kirjan nimeä suoraan levynkannessa. Vuodelta 2002 peräisin olevan uudelleenjulkaistun CD:n kansitekstit myös väittävät, että ankarana tupakoinnin vastustajana tunnettu Gallico ei halunnut olla missään tekemisissä yhtyeen kanssa, joka tämän mielestä selvästi mainosti tunnettua paperossimerkkiä. Tiedä sitten onko tarinassa perää, sillä ainakin ainoassa Gallicosta näkemässäni kuvassa kirjailijan suupielissä näyttäisi olevan piippu, kenties Camelin olisi kannattanut vaihtaa bändin nimi Dunhilliksi...
Camelin kolmas ja monien mielestä paras albumi on tunnelmaltaan rauhallinen, tunteellinen ja monin paikoin äärimmäisen kaunis sekä hienostunut - ja itse asiassa hyvin kaukana aikakauden rujommasta ja energisemmästä progemättämisestä. Kiekon kuusitoista raitaa muodostavat mietityn kokonaisuuden, eikä yksikään kappaleista erotu liian räikeästi muista - lukuun ottamatta ehkä sotaa kuvaavaa raskaampaa kappaletta Dunkirk, jonka aikana rumpali Andy Ward pääsee edes kerran paukuttelemaan muutaman fillin. Yhtyeen johtohahmon, kitaristi Andrew Latimerin soitossa on kuultavissa kautta levyn hillittyä eleganssia, eikä Latimer missään vaiheessa menetä otettaan melodiasta, olkoonkin että jossain vaiheessa kuulija jopa odottaisi hivenen pelkistettyjen soolojen kantavan vähän kauemmaksi. Latimer soittaa kitaroiden lisäksi myös huilua, joskaan ei niin hyvin kuin vaikkapa Jethro Tullin Ian Anderson. Them-yhtyeessä aiemmin musisoinut kosketinsoittaja Peter Bardens on tällä levyllä myös hyvin tärkeä osatekijä, hänen soittonsa on isossa roolissa albumin tunnelmallisen ja kuulijaa viehättävän äänimaiseman luomisessa. Levyllä kuultavien puhallin- ja jousiosioiden sovittamisesta vastasti David Bedford, joka oli ammattitaidollaan huolehtinut myös Roy Harperin ja Mike Oldfieldin levyjen orkesteriosuuksista. Kaikkiaan Snow Goose on mielestäni siis varsin onnistunut levykokonaisuus, ja samalla myös sellainen levy, josta uskoisin monen progea vierastavankin kuuntelijan nauttivan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti