Bluegrass kuuluu niihin amerikkalaisen musiikin vähemmälle huomiolle jääneisiin uhanalaisiin lajeihin, jotka eivät näin yht'äkkiä ajatellen kenties täytä nykyajan vaatimuksia 'myyvästä', ajan hermolla olevasta niin sanotusta listakelpoisesta musiikista. Silloin harvoin kun bluegrassia ylipäänsä kuulee - ja tätä lajiahan ei ainakaan näillä tienoilla käsittääkseni juuri missään ihmeemmin soitella - on kuin kuulisi kaikuja menneestä maailmasta. Mitä bluegrass sitten on? No, ainakin jotain ihan muuta kuin takapajuista hampaattomien, sisäsiittoisten maalaisjunttien tanssimusiikkia. Näin tietää kertoa mm. vanha tietosanakirjani:
"bluegrass: 1930-luvun lopulla syntynyt countrymusiikin suuntaus. Bluegrassin kehityksen keskeinen muusikko on ollut Bill Monroe (s. 1911), jonka johtamasta Blue Grass Boys -yhtyeestä suuntaus sai nimensä. Bluegrassin musiikillinen perusta on perinteisessä Appalakkien valkoihoisen väestön vuoristolaismusiikissa. Bluegrass -yhtyeiden soittimistoon kuuluvat viulu, banjo, kitara, mandoliini ja basso."
Siinäpä se onkin olennaisin tästä musiikista kiteytettynä. Sen verran on pölyinen hakuteokseni kuitenkin vanhentunut, että bluegrassin isäksi kutsuttu ja ison veden tuolla puolen suorastaan palvottu Bill Monroe poistui keskuudestamme soittelemaan mandoliiniaan yläkertaan jo viitisentoista vuotta sitten, syyskuussa 1996. Lisäksi voisi mainita, että bluegrassin juuret ovat hyvin pitkälle sidoksissa Brittein saarten ja Irlannin musiikkitraditioon. Bill Monroe ei ehkä 'keksinyt' varsinaisesti tätä musiikkia, mutta sen tärkein lähettiläs hän elinaikanaan kyllä oli.
Jopa niin tärkeä, että jonkinlaisena 'vaihtoehtoisen countryn' pahana poikana aiemmin tunnetun Steve Earlen mukaan genren perinteitä kunnioittavan The Mountain -albumin syntymisen kannalta oli ratkaisevaa näiden kahden kohtaaminen Earlen keikalla, jonka aikana iäkäs Monroe saapasteli kutsumatta muina miehinä lavalle ja soitti muutaman kappaleen itseään nelisenkymmentä vuotta nuoremman Earlen kanssa. Se, että bluegrassin elävä legenda yleensä suvaitsi tulla kuuntelemaan nuorempaa kollegaa teki Earleen lähtemättömän vaikutuksen ja antoi kuulemma kipinän The Mountain -levylle. 1990-lukuhan ja etenkin sen alkupuoli oli muutoin Earlen elämässä vaikeuksia täynnä, viinaa ja huumeita piisasi ja sitten jossain vaiheessa tuli heiluttua vielä aseenkin kanssa, sillä seurauksella, että häkki heilahti. Kiven sisässä Earle kuitenkin raitistui, ja on tiettävästi sittemmin pysynyt kaidalla tiellä. Earlehan tunnetaan todella kovasta työmoraalistaan, ukko heittää joka vuosi yli parisataa keikkaa, tehden tasaisin väliajoin levyllisen musiikkia ja kirjoittaa vielä kappaleensa itse. Siinä samalla hän vielä ehtii politikoida sekä kartuttaa noin parinsadan kitaran kokoelmaansa. Ja tässä hiljan näytelmäkirjailijanakin kunnostautunut mies julkaisi kirjan, jonka Hank Williamsin tuotannosta lainatun nimen voisi vapaasti 'juicennoksella' kääntää vaikkapa 'Ei elämästä selviä hengissä.'
Viime vuosituhannen loppumetreillä julkaistun, hyvän kokonaisuuden muodostavan The Mountain -levyn kansiteksteissä levyn kaikki kappaleet sanoittanut Earle vaatimattomasti sanoo, että hänen tavoitteensa oli tämän levyn lauluilla ja etenkin teksteillä saavuttaa kuolemattomuus. Aika näyttää, onko levyn sinänsä tasaisesta ja laadukkaasta materiaalista klassikoiksi edes bluegrassin pienissä kehyksissä, mutta näin suomalaisestakin näkövinkkelistä tarkasteltuna on albumi kyllä poikkeuksellisen onnistunut lajissaan, ja myös äänitykseltään huippuluokkaa. Akustisen bluegrassin viehätyshän piilee paljolti siinä, kuinka taitavia muusikot hommassaan ovat, ja tätä ajatellen The Del McCoury Band kyllä saa puhtaat paperit. Soinnutukseltaanhan tämä on pohjimmiltaan varsin simppeliä musiikkia, mutta kun tempoa on riittävästi niin mikäs näitä taidokkaita velhoja on kuunnellessa, tosin yhden kiekollisen kerta-annoksella pärjää varsin pitkään... Levy on omistettu edesmenneelle kontrabasisti Roy Huskey Juniorille, joka lienee soittanut likipitäen kaikkien USA:n countrytähtien (myös Earlen) kanssa. Ja koskapa silpputieto ei koskaan ole pahasta, mainittakoon että kyseisen Huskeyn isäpappa Roy Sr. oli niinikään countrymuusikko, joka soitti kontrabassoaan lukemattomilla klassisilla levytyksillä, mm. The Nitty Gritty Dirt Bandin monumentaalisella Will The Circle Be Unbroken -tuplalevyllä, jonka merkitystä 'perinteisen countryn' viestikapulana nuoremmalle sukupolvelle ei voi kiistää. Mutta eipä ole ollenkaan hullumpi tämä The Mountain -albumikaan, jota uskallankin suositella, jos levyhyllystä uupuu bluegrassia tyylisuuntana edustava levy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti