Tästä samaisesta levystä Soundi-lehteen arvostelun tehnyt Timo Kanerva kutsuu itselleni rock-tasolla jonkinlaista keskiraskasta sarjaa edustavaa Tom Pettyä hyvinkin kuvaavasti 'divisioonatason sarjajyräksi' ja lätkäisee levylle mutkattomasti kolme tähteä. Arvostelu itsessään päätyy plussan puolelle. All Music Guiden Steve Leggett päätyy niinikään kolmeen tähteen, mutta yleissävy on kyllä melko lailla negatiivisempi. Leggettin loppuarvio tästä levystä on kuitenkin aika tyly: "Again, the playing is solid, but one wishes Petty & The Heartbreakers had simply covered those old Chess classics rather than trying half-heartedly to write their own..." Mitäköhän tähänkin nyt sitten sanoisi? No, eipä minulla kenties ole mitään syytä tai edes oikeutta arvostella arvostelijoita, mutta Leggettin sanoma ei tätä levyä ajatellen mennyt perille. Toisaalta samaisen AMG:n Stephen Thomas Erlewine, joka ei yleensä jakelemissaan tähdissään ainakaan kitsastele, antaa armosta Pettyn vuonna 2002 ilmestyneelle The Last DJ -albumille vaivaiset puolitoista tähteä viidestä, mikä on kyllä minusta aika pahasti alakanttiin, jos ei kyseinen levy nyt mikään rockin monumentaalinen mestariteos ollutkaan, niin ei kyllä totisesti mitään yhdentekevää tusinaroskaakaan. Tämän takia en itse näitä tähtiä arvioissani jakele, sitä paitsi mielipiteeni saattavat musiikin suhteen muuttua ajan myötä - yleensä tosin positiivisempaan suuntaan...
Mutta ehkäpä sitten voisikin jo siirtyä itse asiaan. Kun albumille annetaan nimeksi Mojo niin kyllähän sen tietenkin jollain tasolla ymmärtää, että kriitikkoarmeija odottaa teroitettuine sulkakynineen ahnaasti että albumi sisältää pelkkää tummaa bluesin taikaa. Siksipä myös itse ymmärrän, miksi tämän levyn vastaanotto oli enimmäkseen vaisuhko. Mutta niinpä pitäisi myös käsittää, että ei kuusikymppisen Tom Pettyn yhtyeineen tarvitse enää todistella kenellekään toimiiko se mojo vai ei. Eihän Petty sanoittajana ole kaikkein kovinta luokkaa, mutta on silti aika rankkaa kriitikolta syyttää tämän levyn lauluja 'puolella sydämellä' tehdyiksi ja vihjata, että tehkääpä nyt jätkät välillä coverlevy niin hommasta saattaa ehkä jotain tullakin. Pettyn lyriikoissa on kyllä joskus häiritsevää, kliseistä romanttista hölynpölyä, tuollaisia kaihoisia arjen pieniä tuokiokuviahan mies lauluissaan runsain mitoin viljelee, mutta vuosien varrella tämän porukan huikea soitto on nivoutunut niin komeasti yhteen, että loppujen lopuksi itselleni on yhdentekevää vaikka Petty hyvin persoonallisella äänellään laulaisi läpi vaikkapa Ylivieskan kunnalliskertomusta...ellei sitten M.A. Numminen ole jo tehnyt sitä.
Tämän albumin johtavana ajatuksena on siis blues. Mutta mitään selkeää kiinnekohtaa tai yhteistä nimittäjää ei kiekon bluesilla ole. Sillä väliin tarjoillaan mm. välähdyksiä hyvin tyypillisestä Heartbreakers-soundista, jota en tässä sen tarkemmin osaa määritellä. Kuudennella, countryn suuntaan viittaavalla, No Reason To Cry -nimisellä kappaleella Petty kuulostaa esimerkiksi hetkittäin hämmentävän paljon Dylanilta. Reggaesta ammentava Don't Pull Me Over on paitsi huvittava lisämauste keitokseen, siinä kuullaan myös lähes kaikista levyn kitarasooloista vastaavan Mike Campbellin mestarillinen, pienimuotoinen wah-wah sooloesitys. Vuoden 1959 Les Paulia soittava Campbell on erinomainen ja mielestäni bluesin suhteen tyylitajuinen soittaja, jos kohta huippuluokan ammattimiehiä ovat yhtyeen muutkin jäsenet. Kosketinsoittaja Benmont Tenchin Hammondurut, Wurlitzer-sähköpiano ja Steinway-flyygeli tuovat muuten kitaravetoiseen soundiin mukavia ja jännittäviä vivahteita. Levyn henkilökohtaisin raita lienee Takin' My Time, joka rytmillisesti soutaa hyvinkin raskaasti, ja kappaleessa Pettyn laulusta huokuu pelko vanhenemista ja koneen hyytymistä kohtaan. Levylle antaa lisäarvoa myös se, että huolitellusta ja siististä soundistaan huolimatta se on käsittääkseni studiolive, eikä jälkiäänityksiä, dubbauksia tai muutakaan ylimääräistä säätämistä ole liikoja harrastettu. Levynkannen aukeamalla yhtye poseeraa mustavalkokuvassa studiossa soittimineen. Kuunnellessani levyä kolmatta tai neljättä kertaa oli hupaisaa havaita, että jossakin kappaleessa äänikuva aukeaa komeasti stereona täsmälleen samalla tavalla kuin mitä valokuva antaa olettaa. Eli koskettimet kuuluvat vasemmalta, soolokitara piirun oikealta, rummut taaempana, sitten Petty lauluineen jne.
Mielestäni hyvällä sykkeellä eteenpäin rullaava sekä bluesin syvyyksiä hyvin ammattimaisesti luotaava Mojo on Pettyn ja Heartbreakersin onnistunein levy sitten vuoden 1994 ja Rick Rubinin tuottaman Wildflowersin. Se vaatii silti nähdäkseni useamman kuuntelukerran, jotta sen kaikkia pieniä nyansseja osaa arvostaa. Jotenkin minulla on sellainen olo, että levyn keskinkertaisuuksien joukkoon pikaisesti teilanneet kriitikot eivät yksinkertaisesti antaneet levylle tarpeeksi aikaa. Kyllä tämä albumi selvästi nimensä suhteen kovat vaatimukset lunastaa, mutta niille, jotka nyt kaipasivat sitä 'särmää', 'rosoisuutta' tai vaikkapa 'persoonallisempaa otetta' muistutettakoon, että tässä onkin kyse Pettyn mojosta ja bluesnäkemyksestä, ei Muddy Watersin, Eric Claptonin - tai kenenkään muunkaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti