Yhdysvaltalainen Albert Goldman tunnetaan juuri tästä teoksestaan, jonka lukeminen kuuluu mielestäni musiikinharrastajan yleissivistykseen - niin hyvässä kuin pahassakin. Goldmanin aikoinaan kovastikin kohuttu kirja ei ole varmasti nykyisinkään fanaattisimpien Elviksen ihailijoiden mieleen. Se on nimittäin tavattoman ilkeä, paikoin äärimmäisen sensaatiohakuinen ja sen sivuilta suorastaan tihkuu kirjoittajan halveksunta ja suoranainen viha kohdettaan, rokin kuningasta kohtaan. Mikäli Goldmanin käsitys ilmiöstä nimeltä Elvis Presley olisi ainoa, oikea ja virallisesti hyväksytty totuus, sen voisi tiivistää vaikkapa seuraavalla tavalla: Elvis Presley oli ongelmallisen äitisuhteen leimaama, sivistymätön etelävaltiolainen juntti, joka saavutti maailmanmaineen plagioimalla afroamerikkalaisia laulajia. Liian helposti saavutetun menestyksen myötä hänestä tuli mielisairas, perverssi asehullu narkomaani, joka makasi päivät pitkät pilleritokkurassa vaipoissa omissa ulosteissaan ahmien ruokaa ja kiusaten alaisiaan.
Goldman ei juurikaan säästele kirjoittajanlahjojaan, joita tällä selvästi kyllä on, käydessään vimmalla Elvis-myytin kimppuun ja alkaessaan riisua kuninkaalta tämän vallan tunnusmerkkejä. Toisaalta kirjoittaja saa tältä osin hieman ymmärrystäni, sillä etenkin perikunta haluaa nykyäänkin antaa Elviksestä jokseenkin toisenlaisen, aivan liian siloitellun ja kaunistellun kuvan, eräänlaisen "Disney-version", kuten joku aihetta käsittelevällä foorumilla osuvasti totesi. Mutta Goldman ei tyydy vain paljastamaan Elviksen elämän varjopuolia, vaan tekee sen suorastaan kirurgisen tarkasti ja perinpohjaisen sinnikkäästi, verhoten halpamaisen, roskalehdistä muistuttavan sensaatiohakuisuutensa eräänlaiseen akateemissävytettyyn kerrontaan, professori kun oli. Kuten kirjan tärkeimpänä lähteenä ollut entinen Elviksen sisäpiirin, ns. "Memphisin mafian" jäsen Lamar Fike on todennut, projektin alussa Goldman selvästi piti Elviksestä, mutta lopussa vihasi tätä. Fike oli monivuotisen kirjoitustyön aikana toivonut asiallista, virallista ja kattavaa Elvis-teosta, mutta järkyttyi tavattomasti nähdessään millainen kirjasta lopulta tuli.
Itse näen Goldmanin kirjan suurimpana ongelmana sen, ettei sen kirjoittaja ole ilmiselvästi edes yrittänyt ymmärtää Elviksen musiikkia, kaikkein olennaisinta tekijää puhuttaessa sitten ihmisestä tai maailmanlaajuisesta ilmiöstä nimeltä Elvis. Kyllähän miehen elämässä riitti aineksia toki vaikka kymmeneen tämänkokoiseen opukseen, mutta Goldman tyytyy kuittamaan Elviksen musiikin kitkerinä sivuhuomautuksina. Esimerkiksi Love Me Tender -kappaletta tämä pitää epäonnistuneena ja hyvänä esimerkkinä varhaisen Elviksen laulun epävireisyydestä, mutta unohtaa samalla mainita että kappale on eräs maailman tunnetuimpia balladeja, ja miljoonien rakastama. Lopulta voidaan sanoa, että ei Goldmanin kirjaa nyt takansytykkeeksi kannata uhrata, kuten eräällä foorumilla ehdotettiin. Sen nerokkuus piilee siinä, että kirjasta huomaa heikommillakin hoksottimilla kuinka sanoilla pelataan ja rakennetaan uskottavia rakennelmia varsin hataraltakin pohjalta, jos vain kynä pysyy kädessä ja taitoa löytyy. Goldmanin lahjakkuus tässä asiassa on ilmeinen, ja ellei tämän sukunimi viittaisi muuhun, olisi tällä ollut varma työpaikka erään J. Goebbelsin palveluksessa. Keskittymällä Elviksen negatiivisiin puoliin ja korostamalla niitä Goldman tietoisesti kätkee kaiken positiivisen ja synnyttää kyllä mielenkiintoisen, joskin kovin yksipuolisen Elvis-tulkinnan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti