Mikäli tätä levyä pitäisi arvostella vain ylläolevan kieltämättä mitäänsanomattoman kansikuvan perusteella, saattaisi sen äkkipäätä tuomita yhdentekeväksi halvaksi kokoelmaksi eräältä 1960-luvun merkittävältä ja paitsi tuon vuosikymmenen, myös tulevaisuuden soundia määrittäneeltä brittiyhtyeeltä. Omaan levykokoelmaani on mystisesti vuosien varrella eksynyt erinäisiä tällaisia "best of, the very best of, ultimate, greatest hits" -nimikkeiden alla kulkevia, osin vähän epämääräisiä kokoelmia eri kokoonpanoilta. Mutta Yardbirdsin Ultimate! ei todellakaan ole mikään alelaarien halpiskokoelma. Itse asiassa tämä kahden levyn setti, jonka mukana tulee vieläpä 50-sivuinen hyvin dokumentoitu ja asiapitoinen kansivihkonen oli ilmestyessään vuonna 2001 kauan ja hartaasti odotettu, ensimmäinen kunnollinen ja kattava kokoelma tämän "superyhtyeen prototyypin" viisivuotiseelta taipaleelta 1963-68.
Vaikka itse tunnustaudunkin suosiolla mm. 1960-luvun musiikin suhteen intoilijaksi, ei Yardbirds moniin vuosiin merkinnyt minulle oikeastaan muuta kuin, "sitä yhtyettä, jonka kokoonpanossa soittivat sen eri vaiheissa kaikki Surreyn deltan huippukitaristit niin Eric Clapton, Jeff Beck kuin Jimmy Pagekin". Jokaiselle heistä Yardbirds oli eräänlainen ponnahduslauta tai silta uuteen, ja aivan erilaiseen henkilökohtaiseen musiikilliseen vaiheeseen. Pagen valtakauden lopussa tuhkaksi palaneen Yardbirdsin raunioilta nousi komeasti ilmaan muuan Zeppeliini... Ainoa Yardbirdsin kappale, jonka tunsin vuosia oli For Your Love, jota silloin tällöin kuuli jopa radiosta. Siksipä tämä parisen vuotta sitten hankkimani kokoelma oli vähintäänkin mielenkiintoinen, musiikkihistoriallisesti sivistävä, ja paikoin hyvinkin avartava kuuntelukokemus.
Jo ensimmäisen levyn alkuvaiheessa selviää, että Yardbirdsin juuret ovat kietoutuneet tiukasti amerikkalaiseen bluesperinteeseen. Tämähän ei sinänsä ole suuri yllätys, kun miettii aikakauden monia muita brittiyhtyeitä, Rolling Stones tästä tietysti ilmeisimpänä esimerkkinä, mutta samaan hengenvetoon voisi mainita toki vaikka Animalsin, varhaisen Moody Bluesin tai vaikkapa Van Morrisonin maailmalle esitelleen belfastilaisen Them -kokoonpanon. Kaikista näistä yhtyeistä jokainen joutui jossain vaiheessa päättämään jatkaako kierrätetyllä (joskin usein toimivalla) englantilaisella blueslinjalla vai yrittääkö saavuttaa suosiota esimerkiksi kaupallisemmalla materiaalilla. Yardbirds valitsi hetkeksi tuon 'kaupallisemman' lähestymistavan, edellä mainitun For Your Love -singlen toimiessa cembalolla soitettuine alkusointuineen uudistumisen merkkinä. Tässäpä oli vain yksi pahaa laatua oleva ongelma: yhtyeen soolokitaristille, juuri maineeseen nousseelle ja bluesiin asiaankuuluvalla hartaudella suhtautuvalle Eric "Slowhand" Claptonille ei tällainen harhaoppi sopinut alkuunkaan, ja tämä lähtikin suivaantuneena lätkimään. No, miehen otti omaan bändiinsä muuan John Mayall ja loppuhan on historiaa...Mainittakoon, että kokoelmalta löytyvä singlen kakkospuoli, Claptonin kasassa pitävä instrumentaali Got To Hurry antaa jo aavistuksen siitä, mihin suuntaan Claptonin soitto oli kehittymässä.
Yardbirds ei hätääntynyt, vaikka menetti kitarasankarinsa, Jimmy Pagea pyydettiin liittymään Claptonin tilalle, mutta tämä oli kiinni muissa projekteissa. Mutta Page ehdotti kaveriaan, hyväksi soittajaksi tiedettyä Jeff Beckiä uudeksi kitaristiksi - ja yhtye sai uuden, kokeilevamman suunnan. On sanottu, että Beckin aikainen energinen Yardbirds oli yhtyeenä parhaimmillaan. Mutta mielestäni koko Yardbirdsiä pitää ajatella nimenomaan yhtyeenä, ei suinkaan sen mukaan kuka milloinkin oli soolokitaran kimpussa. Traagisesti sähköiskuun 1976 menehtynyt laulaja Keith Relf ei ehkä ollut mikään tyylillinen moniottelija Mick Jaggerin tapaan, tai raastavaäänisen uhmakas kuten Animalsin Eric Burdon huippuvuosinaan. Mutta ei häntä missään nimessä huonoksikaan laulajaksi voi sanoa, ja huuliharppuahan äijä puhalsi todella mallikkaasti. Myös Yardbirdsin muu miehistö oli vähintäänkin kelvollista tasoa, etenkin rytmikitaraa sekä sittemmin bassoa soittanut Chris Dreja sekä yhtyeen varhaisempi basisti, Paul Samwell-Smith. Hupaisaa kyllä, ensimmäiseltä levyltä löytyvästä kappaleesta Good Morning, Little Schoolgirl on olemassa eräs huomattavasti menevämpi ja joka suhteessa toimivampi versio, eikä tarvitse edes kauas lähteä etsimään - Hurriganes nöyryyttää englantilaisten velttoa coverointia tämän kappaleen osalta melko suvereenisti.
Helposti lähestyttävää yhtyeen tuotanto ei ole, etenkään jos sitä pitäisi vain tämän kokoelman perusteella arvostella. Bändille tapahtui sen lyhyen elinajan aikana valtavasti ja kokoelmalta löytyvän musiikin kirjo onkin skaalaltaan todella mittava. On bluesvaikutteiden lisäksi mm. 'Mersey Beat' vivahteita, iskelmävaikutteita (oikeammin ehkä pop-vaikutteita), kokeellista psykedeliaa, pari italiaksi laulettua kummajaista ja ties mitä. Mutta toisaalta tässä on kyllä kyseessä sellainen musiikillinen aarrearkku, että ammennettavaa sen syövereistä riittää pidemmäksikin aikaa, mikäli on aiemmin missannut yhtyeen. Lopuksi vielä pieni triviakysymys aiheeseen liittyen: kuka olikaan Anthony Topham? No, hän oli muuan 16-vuotias, jonka vanhemmat kielsivät tätä soittamasta tässä 1963 perustetussa retkupoppoossa. Ja se ensimmäinen Yardbirdsin soolokitaristi, jota ei koskaan mainita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti