Sonyn viime vuonna julkaisema, Original Album Classics sarjaa edustava Molly Hatchet -yhtyeen viiden alkuperäislevyn paketti tulla kolisi postiluukustani jokunen päivä sitten, ja tässä onkin sitten tullut tiiviisti nautittua näitä mehukkaita etelän hedelmiä muutamana iltana peräjälkeen. Jo aiemmin mainitsemani, uudelleen 'löytämäni' The Allman Brothers sysäsi minut jälleen kerran turhankin syvälle jonnekin amerikkalaisen Southern Rock -tyylin syövereihin. Mutta saa kai tätä lajia kuunnella, ainakin niin kauan kunnes on näkevinään Aurasillan kaiteella istuvan, geeniperimältään kyseenalaisen banjoa soittelevan maalaispojan. CD-soittimeni uumenissa on pyörinyt siis viime viikkoina mm. Lynyrd Skynyrdin varhainen tuotanto, tietysti Allmanit, uudempana tuttavuutena hiljattain arvioimani Gov't Mule sekä aivan uusimpana tämä Molly Hatchet -niminen yhtye, joka sai nimensä muistaakseni prostituoidulta, jolla oli tapana joskus 1800-luvulla varsinaisen työsuorituksensa jälkeen ottaa asiakkaansa hengiltä.
Jossain keskustelufoorumilla joku totesi, että oli pitänyt pitkään Allman Brothersia jonkinlaisena "köyhän miehen Lynyrd Skynyrdinä", vaikka oikeammin tämä kyseenalainen ja harhaanjohtava titteli kuuluisi kaiketi Lynyrdien lailla Floridasta lähtöisin olevalle, vuonna 1975 perustetulle Hatchetille. Molly Hatchetin menestyksen salaisuus on aika pitkälti sama kun Lynyrd Skynyrdillä, eli kolmen sähkökitaristin (Hlubek, Holland & Roland) aikaansaama muhkea ja tanakka sointi, johon vielä yhdistetään rotevaääninen laulusolisti (Danny Joe Brown) sekä tiukka, hommansa taitava rytmiosasto. Molly Hatchetilla nämä peruselementit olivat kyllä kunnossa, joten tätä taustaa vasten ei ole mikään ihme, että bändin kaksi ensimmäistä levyä menestyivät kotimaassaan varsin mukavasti. Se, mikä yhtyeen erottaa Lynyrd Skynyrdistä on tietynlainen omaperäisyyden puute ja joidenkin pienten, mutta tuiki tärkeiden mausteiden vähäisyys. Mutta lajissaan Molly Hatchet on silti varsin pätevää kitaravetoista ryminää, joka putoaa helposti kuulijaansa, etenkin parin mallasjuoman avittamana.
Sen verran mitä All Music -sivuilta katselin, ei albumi Beatin' The Odds oikein pärjää muiden paketin levyjen kovemmassa seurassa. Syyksi tähän sanotaan keikkauupumuksesta kärsineen laulaja Brownin korvaaminen Jimmy Farrarilla. No, myönnettäköön että Farrarin laulu ei ole aivan edeltäjänsä luokkaa, mutta kyllä tälläkin levyllä hyvät hetkensä on, etenkin ronski ja riffivetoinen kitarapuoli pelastaa itsessään paljon. Tähän pakettiin sisältyvä neljäs levy, Take No Prisoners on sitten pakko mainita jo aivan käsittämättömän hilpeän kansitaiteensa ansiosta. Yhtye on kuvattu maalauksessa jonkintapaisiksi lihaksikkaiksi gladiaattoreiksi tai jumaltaruston sankareiksi keihäineen ja miekkoineen, jonkun kumman planeetan kamaralle. Tahatonta (tai tahallista) komiikkaa tihkuva uljas taideteos aiheutti pienehkön naurureaktion ensi kertaa nähtynä, etenkin parin hahmon päässä olevat, kuvaan täysin sopimattomat silmälasit! Tällä levyllä yhtyeen soitossakin oli jo kuultavissa pientä aavistusta 1980-luvun uusista tuulista, joskaan ei ehkä ihan siinä määrin, mitä kansikuva antoi ymmärtää...
En ole viiden levyn massiivisesta satsista lähtenyt erikseen arvioimaan yksittäisiä parhaita kappaleita tai sitä parasta levyäkään, mutta jos minulta kysytään, kaksi ensimmäistä levyä erottuvat hiuksenhienosti muita hieman tasokkaampina. Flirtin' With Disaster levyltä jäi erityisesti mieleen erinomainen, alkuperäistä paljon rankempi versio Rollareiden kappaleesta It's All Over Now.
Kyllähän se ykkönen on ykkönen, ei siitä mihinkään pääse.
VastaaPoistaOnhan tämä vähän löysempää kuin Skynyrd, mutta tosiaankin aivan pätevä lajinsa edustaja, jonka pariin palailen parin viikon sisällä kun lista etenee.
Kyllähän se kakkonen on ykkönen, ei siitä mihinkään pääse.
VastaaPoistaJuttua siitä, mukaan lukien toinen mielipide It's All Over Now'sta:
https://apusheriffi.blogspot.com/2019/12/levyt-molly-hatchet-flirtin-with.html