Noin kuukauden päästähän tämä vanha jäärä ja musiikkimaailman ikuinen arvoitus nimeltä Bob Dylan täyttää kunnioitettavat seitsemänkymmentä vuotta, joten on kai paikallaan ottaa tässä lyhyesti tarkasteluun eräs hänen tuotantonsa unohdettu helmi. Sain tähän pieneen arvioon oikeastaan innoituksen, kun pääsiäisen aikoihin aloin lukemaan erästä miehestä kertovaa kirjaa, josta ehkä jäljempänä niin ikään kirjoitan jonkinmoisen hätäisen arvion.
Bob Dylan on eittämättä niitä artisteja, joista joko pitää tai ei, mutta uskon, että turhan moni on valmis haukkumaan miehen yksinomaan tämän erikoisen lauluilmaisun takia. Monimuotoisista teksteistä tai laajasta, monia innoittaneesta tuotannosta viis, kaameaa raakkumista kun ei kuulemma jaksa kuunnella. No, täytyy minunkin myöntää, että Dylan toimii itselläni parhaiten noin yhden levyllisen kerta-annoksina, eikä miehen nykyään valitettavasti aika pahasti känisevää korinaa aina jaksa senkään vertaa. Vaikka on esimerkiksi viime vuosien tuotantoa edustavalla Modern Times -albumilla kyllä hetkensä. John Lennonhan sanoi muistaakseni joskus, ettei sillä ole väliä mitä Dylan sanoo, vaan miten hän sanoo sen. No, aika usein jään kyllä itsekin kuuntelemaan musiikkia sanoman sijaan, mutta muistettakoon nyt se, että Dylan itse haluaisi tulla muistetuksi runoilijana.
Vuonna 1969 ilmestynyt, jo nimelläänkin country-henkinen, rauhallisesti tunnelmoiva Nashville Skyline on tätä taustaa vasten hyvinkin mielenkiintoinen levy. Ensinnäkin Dylanin lauluääni on levyllä sen verran edeltävästä tuotannosta poikkeava, että kuunnellessani tämän aivan hiljattain, hämmästyin totaalisesti. Olipahan näet tämä kiekko saanut olla rauhassa jostain syystä tuollaiset parikymmentä vuotta. Dylan todella tuntuu tässä laulavan ensimmäistä kertaa aidosti ylpeänä äänestään, ikään kuin olisi vasta oppinut käyttämään sitä kunnolla. Paikoin minulle tuli tästä Dylanin muusta tuotannosta miellyttävästi erottuvasta laulannasta mieleen joku nykyisempi kantritulkitsija, mutten saa nyt millään ilveellä mieleen kuka voisi olla kyseessä. No, onhan laulussa sitä tuttua nasaalia, mutta se tunnusomainen, herkästi pinnalle hyökkäävä karkeus maneereineen puuttuu, liekö miehen tuonaikaisella tupakkalakolla vaikutusta asiaan?
Nashville Skyline ei varmasti ollut ihan sellainen levy, jota sähköt kitaraansa saaneelta 'vallankumoukselliselta' ja uusia uria uurtaneelta Dylanilta odotettiin noihin aikoihin, täytyy tosin muistaa että tämän levyn edeltäjä, pari vuotta aiemmin ilmestynyt John Wesley Harding oli myös vahvasti kantrivaikutteinen. Vuonna 1966 tapahtuneen moottoripyöräonnettomuuden jälkeenhän miehen tuotanto sai ajan henkeä ja vallalla olevia psykedeelisiä suuntauksia ajatellen varsin erilaisen sävyn, osansa asiaan oli varmasti myös yhteistyöllä sellaisten kavereiden kanssa, jotka myöhemmin muodostivat kerrassaan mainion yhtyeen nimeltä The Band. Mutta jos tätä levyä vertaa Dylanin 1960-luvun muuhun tuotantoon, erottuu se joukosta helposti jollain lailla kevyempänä, suoraviivaisempana ja uskaltaisin jopa väittää, että mutkattomuudessaan helpoimmin lähestyttävänä. Tässä ei liikoja kikkailla kätketyillä merkityksillä tai tehdä lyriikalla kuulijoita hämääviä korvankääntötemppuja, meno on enemmänkin maanläheistä ja leppoisaa - ja vapautunutta. Jo levyn kannessa kitaroineen virnuileva Dylan tekee selväksi, mikä on pelin henki. Ilmestyessään levy sai toki kielteistäkin kritiikkiä, lähinnä sitä pidettiin kai Dylanin rahastusyrityksenä, mutta se on kestänyt aikaa yllättävän hyvin, mielestäni huomattavasti paremmin kuin esim. protestihenkiset varhaisemmat levyt, jotka tuntuvat olevan enemmän omaan aikaansa sidottuja. Lähinnä tarkoitan levyjä Freewheelin' sekä sen seuraajaa. Nashville Skyline onkin yksi oivallinen esimerkki miehen kiistattomista taiteellisista kyvyistä ja monipuolisuudesta, joille ei 1960-luvun kiihkeinä vuosina tuntunut olevan mitään rajoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti