The Kinks on englantilaisyhtye, jonka niin sanottu kulta-aika kesti 1960-luvun lopulta 1970-luvun alkuun. Ikävä kyllä bändi ei koskaan noussut kotimaansa raskassarjalaisten joukkoon, vaan sen levymyynti oli noina vuosina kohtalaisen heikkoa. Kinksin levy-yhtiö Pye halusi että yhtyeen lahjakas nokkamies, Ray Davies suoltaisi hittisinglejä toisensa perään, vaikka mies halusi tehdä taiteellisesti kunniahimoisempia albumikokonaisuuksia. Levy-yhtiön kovat odotukset ja yleisön lataamat paineet heijastuivat suoraan kappaleessa Too Much On My Mind. Esimerkiksi sellainen hieno albumi, kuin The Village Green Preservation Society vuodelta 1968 ei herättänyt levy-yhtiössä minkäänlaista innostusta, ja sen markkinointi taisi jäädä yhteen pieneen lehti-ilmoitukseen. Kinksin levymyyntiä rajoitti epäilemättä myös se, että yhtye oli 1960-luvun puolivälistä lähtien alkanut irtaantua aiemmasta, kitaravetoisesta energisestä räimeestä, joka loi yhtyeelle sittemmin tietyn kulttimaineen, mutta Davies halusi kokeilla melodisempaa ja jossain määrin rauhallisempaa linjaa. Myöskään sanoitukset eivät olleet ehkä 1960-luvun lopun psykedeelisessä hurmiossa rypevän nuorisomassan mieleen, ne kun olivat usein häpeämättömän nostalgisia, vanhahtavan romanttisia, hulluttelevia - joskin myös usein pisteliään ironisia. Ja olipa Kinksillä lopulta vain huonoa tuuria, sinänsä mainio vaikkakin ontosti nimetty Something Else -albumi jäi vuonna 1967 täysin erään Sgt. Pepperin varjoon...
Vuonna 1969 julkaistu Arthur (Or The Decline And Fall Of The British Empire) jäi puolestaan hieman aiemmin ilmestyneen The Whon monumentaalisen Tommy -levyn jalkoihin, ja jotkut kriitikot jopa teilasivat sen Whon mestariteoksen laimeaksi kopioksi. Kritiikki ei kuitenkaan ollut ihan oikeutettua, sillä Arthur oli likipitäen loppusilausta vaille valmis siinä vaiheessa, kun Tommy julkaistiin. Alunperin Arthur oli osa projektia, jossa sitä kaavailtiin brittiläisen TV-sarjan musiikiksi. Ray Davies saikin alkuvaiheessa melkoisen budjetin sekä täyden taiteellisen vapauden levyn suhteen, mutta televisioyhtiö vetäytyi jostain syystä hankkeesta, joten Daviesin oli kasattava hätäisesti edes jonkinlainen levy. Mies itse on jälkeenpäin harmitellut, että Arthurista olisi voinut tulla vielä paljon parempi, ja hänen mukaansa sen musiikki toimii vain osittain, mutta itse olen toista mieltä. Arthur on epäilemättä suuri levy, ja sen sisältämä musiikki toimii kokonaisuudessaan aivan loistavasti.
Arthur on eräänlainen teemalevy tai väljissä kehyksissä konseptialbumi, ehkäpä jopa 'rock-oopperan' varhainen esimerkki, joskaan sen tarina ei noudata mitään tiivistä käsikirjoitusta. Tiettävästi Daviesin veljesten sisaren mies antoi nimen levylle ja sen päähenkilölle. Tämä kyseinen 'todellinen' Arthur myös muutti jossain vaiheessa paremman elannon perässä Australiaan, mikä innoitti levyn kappaletta Australia. Muuten levy julistaa mehukkaissa ja monista aineksista koostuvissa kappaleissaan tehokkaasti brittiläisen luokkayhteiskunnan tyhjyyttä ja keskiluokkaista ankeutta. Se on myös vahvasti sodanvastainen levy, Some Mother's Son on esimerkiksi vielä nykyäänkin suorastaan jäätävä kappale, jonka raastavaa ja kolkkoa sanomaa eivät vuosikymmenet ole yhtään laimentaneet. Erityisen tehokkaaksi kappaleen tekee laulun synkän sanoman ja Daviesin paikoin enkelimäisen hempeän tulkinnan raju kontrasti. Mr. Churchill Says taas hyökkää yllättävänkin kovalla tavalla englantilaisen toisen maailmansodan sotapropagandaa ja yltiöisänmaallista sotaintoa vastaan. Varsinaista tyhjäkäyntiä levyllä ei ole, vaikka aiemmin mainitun Australian lopuksi yhtye hieman jammaileekin, tässä saadaan hyvä esimerkki Rayn velipojan Daven kitarataidoista. Sanoisin, että Arthur on kadonnut klassikko, joka ansaitsisi huomattavasti enemmän tunnustusta, kuten myös The Kinks yhtyeenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti