Grant Green (1935-1979) oli amerikkalainen suuri jazzkitaristi, joka ei valitettavasti elinaikanaan noussut sellaiseen maineeseen, jonka tämä olisi ehdottomasti ansainnut, jääden esimerkiksi Wes Montgomeryn varjoon. Myöhemmin tämän merkitys on onneksi ymmärretty. Varhaisina esikuvina St. Louisissa syntyneellä Grantilla olivat mm. Charlie Christian ja Charlie Parker. Mies levytti etenkin 1960-luvulla kuuluisalle Blue Note -levymerkille useita sittemmin klassikoiksi päätyneitä kiekkoja, ollen moninaisissa levytyksissä joko johtajana tai rivimiehenä. Miehen 1970-luvun tuotanto jakaakin sitten kriitikoiden mielipiteet selvästi, ja koskapa en ole sitä itsekään kuullut, en uskalla siitä sanoa mitään. Kerrotaan, että kun Blue Noten johtaja Alfred Lion palkkasi Greenin 1960-luvun alussa, tämä oli sen verran vakuuttunut nuoren kitaristin taidoista, että laittoi Greenin välittömästi levyttämään bändin johtajana sessiossa, jonka virallinen julkaisu sai kuitenkin odottaa vuosikymmeniä. Greenin luottamus omiin taitoihinsa ei ollut tuossa vaiheessa häävi, ja tämän tiedon valossa tämä esikoislevy ei vielä paljastakaan Greenin todellista suuruutta.
Äitienpäivän ja samalla sunnuntain mukavan leppoisaksi fiilistelymusiikiksi sopii kuitenkin miehen tuotannosta erinomaisesti tämä kesäkuun 4. päivä vuonna 1961 levytetty Sunday Morning -niminen albumi, joka edustaa varsin tyylipuhtaasti Blue Noten tuonaikaista kuolematonta jazzia. Grant Greenin lisäksi levyllä soittaa pianotrio, joka koostuu pianisti Kenny Drew'sta, basisti Ben Tuckerista sekä rumpali Ben Dixonista. Tuttuja äijiä Blue Noten levyiltä jokainen. Greenin levyillähän kuulee usein myös urkuja, muttei tässä tapauksessa. Äänitys on tehty New Jerseyssä ja kukapa muu olisi siitä vastannut kuin levy-yhtiön käsittämättömän työteliäs ja maineikas äänivelho Rudy Van Gelder. Tämä oma kappaleeni levystä edustaa ns. Rudy Van Gelder Edition -sarjaa, jossa ukko on vielä vanhoilla päivillään remasteroinut vuonna 2005 alkuperäiset nauhoitukset. Pölyt on puhallettu taidokkaasti pois nauhoista, ja sen kyllä kuulee. Eipä ihan heti tästäkään uskoisi, että on levytyksellä ikää jo puolen vuosisadan verran. Tähän väliin uskallan liputtaa laajemminkin näiden Van Gelder Edition -sarjan levyjen puolesta: hankkikaapa ihmeessä muutama käsiinne arvon lukijat, jos vain löydätte. Näitähän on liikkunut jossain vaiheessa viidellä eurolla kappale, ja jos kokoelmanne kaipaa klassista jazzia hyvinä CD-versioina, kyllä näitä muutama varmasti mukaan mahtuu!
Sunday Morning -levyllä on kuultavissa helposti Greenin tunnusomainen, hieno ja sivistyneesti svengaava soundi, itselleni selvisi tosin vasta äskettäin, että Green, joka soitti useimmiten Gibsonin jazzareilla, tapasi vääntää vahvistimesta diskantit ja bassot minimiin ja lyödä keskiäänet pintaan. Näin hänen kitaransa puraisee rotevan mehukkaasti ja tarvittaessa hieman terävämminkin, mutta silti aina hienostuneen yleissävynsä säilyttäen. Albumilla on pari tyylikästä cover-versiota, Exodus-elokuvan jylhä nimikappale muuttuu Greenin ja trion käsittelyssä yllättäen viileäksi grooveksi, ja Miles Davisin tunnettu So What saa myös omintakeisen käsittelyn. Ainoa korvaani sattunut kauneusvirhe on juuri tuon So What -kipaleen pianosoolon aikana, jossa Greenin taustalla sointuja tarjoileva kitara on hiljennetty, jotta Drew saisi tuoda osaamisensa esiin. Yhtä hyvin kitara olisi voinut olla kokonaan vaiti. Samasta sessiosta on alun perin jäänyt pois nyttemin lisätty bonuskappale Tracin' Tracey, uusissa kansiteksteissä veikataan, että syy on siinä, että Horace Silver oli tehnyt samoihin aikoihin hyvin samantyyppisen kappaleen. Varsin useinhan nämä bonuskappaleet ja vaihtoehtoiset otot ovat jääneet pois ihan syystäkin, mutta tämä kyllä sopii levyn jatkoksi näin jälkikäteen ajatellen luontevasti. Sunnuntaimusiikkia nimensä mukaisesti, ja ehdottomasti hyvää sellaista...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti