Levyarvio: Jethro Tull - Stormwatch (1979)

Hurahdin jälkiherännäisenä brittiyhtye Jethro Tulliin jokseenkin totaalisesti tuossa jokunen vuosi sitten, ja yhtyettä tuli kuunneltua pahimmillaan lähes yöt ja päivät läpeensä. Ja kyllä vain, jopa se paljon parjattu A Passion Play -albumikin sai muutaman kerran soittimessa pyöriä, joskaan ei levy kyllä minulle salojaan tai mahdollista suuruuttaan paljastanut. Yhtyeen keulakuva Ian Andersonhan on muistaakseni uusintapainoksen kansiteksteissä irvaillut, että bändin tosifaniksi voi kutsua itseään vasta, kun on kuullut em. levyn useammin kuin kerran... Koskapa en voi pitää itseäni pitkäaikaisena Tull-fanina tai minkäänmoisena tietäjänä bändin suhteen, minun ei ehkä kannattaisi lähteä setvimään yhtyeen moninaisia vaiheita, mutta sellaisen yleistyksen uskaltaisin heittää, että vuonna 1979 ilmestynyt Stormwatch on mielestäni yhtyeen parhaan, huikeat kymmenen vuotta kestäneen tuotteliaan kauden päätepiste, tummasävyinen ja haikeahko hyvästijättö sen niin sanotulle kulta-ajalle. Olen minä aika ankarasti ja hartaudella Tullin myöhempiäkin levyjä kuulostellut, mutta ne eivät vain oikein kestä vertailua aiemman tuotannon kanssa, vaikka toki kyllähän niitä helmiä jokunen näiltä myöhempien aikojen levyiltäkin tietysti löytyy.

Stormwatchia pidetään joskus luontevana jatkona kahdelle edeltäjälleen, hienolle Songs From The Woodille sekä kenties vielä hienommalle Heavy Horses -albumille, yhdessä nämä kolme kuulemma muodostavat eräänlaisen 'folkrock' -henkisen trilogian, mutta mielestäni Stormwatch on sisällöltään sen verran synkempi levy, että sen niputtaminen tiukasti yhteen edeltäjiensä kanssa on vähän kaukaa haettua, vaikka onhan levyllä toki hieman akustisia elementtejä ja hivenen äänimaisemaa edeltäjistään. Kansitaiteeltaankin albumi on mielestäni erinomaisen onnistunut, ehdottomasti yksi omista suosikeistani. Levyn osin tummasävyisiin kappaleisiin vaikuttivat osaltaan yhtyeen tuonaikasen basistin, John Glascockin pahat terveysongelmat, mies oli sydänvaivoistaan huolimatta jatkanut rankkaa päihdehuuruista elämänmenoaan, ja menehtyikin seuraavana vuonna. Stormwatchilla tämä soittaakin bassoa vain osassa kappaleista.

Levyn kappaleista maininnan arvoisia ovat ainakin synkkyyttä huokuva Dark Ages, tunnelmallinen Orion, kaunis Home sekä omaa aikaansa vahvasti heijasteleva avausraita North Sea Oil. Monet kovan linjan Tull-fanit pitävät myös Dun Ringill -kappaletta klassikkona, mutta minusta se ei nyt niin erikoinen ole, jos kohta ei kyllä huonokaan. Mukana on myös kaksi pienimuotoista instrumentaalia, Warm Sporran sekä levyn päättävä tunnelmallinen Elegy. Vuonna 2004 remasteroidusta CD-versiosta löytyy myös (ärsyttävästi vailla levytystietoja) neljä bonuskappaletta, joista muistettavin lienee skotlantilaisesta mytologiasta aiheensa saanut Kelpie. Piti aikoinaan katsoa Oxfordin karmean isosta sanakirjasta, mikä olio moinen Kelpie on. Jonkinmoinen Ylämaan vesissä elävä pelottava taruolento on siis kyseessä, mutta myös skottilainen merilevällä maustettu olutmerkki sekä koirarotu tiesi puolestaan google kertoa...Mutta palatakseni asiaan, sitä olen kyllä jaksanut ihmetellä, kuinka Tullin pääjehu, hulluna huilumiehenäkin tunnettu Ian Anderson ylipäätään jaksoi yhtyeineen 1970-luvulla tehdä albumillisen pääsääntöisesti hyvää materiaalia joka ikinen vuosi ja kiertää maailmaa siinä samalla, mutta johonkinhan sen oli loputtava. Tämän levyn jälkeen Anderson alkoi 1980-luvulle tultaessa kokeilla uusine kokoonpanoineen elektronisemmalla linjalla, mutta se taisi olla näin jälkiviisastellen virheliike. Mihin genreen Jethro Tullin musiikki sitten parhaiten voisi sopia, jos sitä pitäisi ryhtyä karsinoimaan ja lokeroimaan? Sitä en minä valitettavasti tiedä kertoa, mutta hyvää ja aineksiltaan erinomaisen rikasta se ainakin on, tässä pikaisesti tarkasteltu ja kokonaisuutena ihan mainio Stormwatch on mielestäni yksi turhan vähälle huomiolle jäänyt levy yhtyeen laajasta ja värikkäästä tuotannosta.