The Band lienee yhtye, jolla on kaiketi ytimekkyydessään rockhistorian nerokkain nimi. Sen nyt ainakin muistaa jopa tämän kirjoittajan kaltainen lahopää kohtalaisen helposti, vaikka totuuden nimissä on sanottava, että kyllä tämän hienon Bändin musiikkikin ansaitsee yhä tulla muistetuksi, vaikka eipä heidän tuotantoaan esimerkiksi radiosta nykyään kuule. Blues Brothers -elokuvassahan on legendaarinen ja hupaisa kohtaus, jossa John Belushin esittämä Jake Blues saa kirkossa jonkinlaisen jumalallisen inspiraation bändin perustamiseen, ja hänen huuliltaan kuuluu "The Band!", millä tietenkin viitattiin elokuvan yhtyeeseen, mutta itselleni tulee tästä aina mieleen tämä kanadalais-yhdysvaltalainen The Band, josta parissa aikaisemmassa kirjoituksessanikin lyhyesti mainitsin.
The Band siis aloitti Bob Dylanin 'taustayhtyeenä' 1960-luvulla, mikä on aika vähättelevästi todettu, sillä olivathan kaverit lahjakkaita muusikoita jokikinen, ukothan hallitsivat aika läjän instrumentteja. Muutama vuosi sitten ilmestyneessä muisteloteoksessaanhan Dylan sanoo hieman tylysti, että The Band oli hänen yhtyeensä, vaikka ihan yhtä hyvin The Band voisi sanoa Dylanin olleen heidän laulajansa...Yleisesti yhtyeen parhaina levyinä pidetään kolmea ensimmäistä, mutta sen jälkeen alkoi homma hieman lipsua. Esikoislevy Music From The Big Pink viittaa nimellään vaaleanpunaiseksi maalattuun omakotitaloon, jossa äijät kaikessa rauhassa työstivät musiikkiaan. Paikan luovuutta henkivä ilmapiiri ja ne kuuluisat 'hyvät vibat' saivat aikaan unohtumatonta, perinteistä ammentavaa mutta silti uudenlaista musiikkia, joka omasta mielestäni kiteytyy parhaiten yhtyeen maanläheisellä kakkosalbumilla, joka on nimetty pelkistetysti yhtyeen mukaan. Alun perin levyn nimeksi ajateltiin laittaa jotain sadonkorjuuseen viittaavaa, porukan keulahahmo ja mies monien laulujen takana, Robbie Robertson kun oli sitä mieltä että tällä levyllä yhtye korjasi hedelmällisen sadon edellisten vuosien puurtamisesta. Mutta koskapa yleisön keskuudessa vallitsi yhä epätietoisuutta yhtyeen nimestä, päätettiin toisin.
Vuoteen 1975 tultaessa kaikki oli toisin. New Yorkin Woodstockissa sijaitseva 'The Big Pink' oli muuttunut rauhallisesta ja luovuutta edistävästä työpajasta sekä yhtyeen turvasatamasta 'kerhotiloineen' monenlaisten hämyjen, huumediilereiden, uteliaiden sivullisten ja paparazzien kansoittamaksi kohteeksi, eikä tässä ympäristössä levynteko enää oikein ottanut luonnistaakseen. Niinpä yhtye pakkasi kamansa ja siirtyi Kalifornian aurinkoon, Malibuun, jossa toivottiin taikuuden jälleen palaavan. Ja palasihan se, sillä Northern Light - Southern Cross on hyvä levy, joskaan se ei koskaan noussut yhtä arvostetuksi kuin The Bandin kolme ensimmäistä albumia. Robbie Robertson on huomauttanut, että yhtye ei koskaan pitänyt aikatauluihin sidotusta studiotyöskentelystä, siksipä Malibuunkin oli luotava entisen paikan rento ilmapiiri. Outoa kyllä, tämä albumi kuulostaa tästä huolimatta edeltäjiinsä nähden varsin 'tuotetulta' ja paikoin hieman liikaakin hiotulta, mutta yhtä kaikki, kokonaisuus on loppumetrejä lukuun ottamatta koukuttava. Kiekon neljäs kappale, Acadian Driftwood esimerkiksi on upeimpia Robertsonin kynästä lähtöisin olevia, ja hyvä osoitus kuinka herra antoi kappaleissaan kasvot historian pyörteissä eläneille ihmisille ja menneisyyden haamuille. Hieman samaa kaavaa käytettiin myös aiemmin tunnetussa kappaleessa The Night They Drove Old Dixie Down, jonka yhtyeen ainoa 'etelän mies', rumpali Levon Helm tulkitsi unohtumattomalla tavalla. Mutta vielä tähän levyyn palatakseni, maininnan ansaitsevat myös kappaleet Forbidden Fruit, Ophelia sekä It Makes No Difference ja miksei vielä toisen kosketinsoittajan Richard Manuelin herkästi tulkitsema Hobo Jungle. Kuriositeettina pitää vielä mainita toiseksi viimeinen raita, Jupiter Hollow. Se kun on ainoa koko yhtyeen tuotannossa, jossa ei ole laisinkaan kitaraa mukana, vaan homma hoidetaan syntikoin ja koskettimin.
Northern Lights - Southern Cross ei ehkä ole paras mahdollinen levy aloittaa, mikäli The Bandin tuotantoon ei ole tutustunut aiemmin, mutta toisaalta ainakin itselleni tämä oli vuosia sitten ensimmäinen kuulemani levy porukalta, ja jostain oudosta syystä mm. aiemmin mainittu esikoislevy ja kolmas, Robbie Robertsonin lavakammon mukaan nimetty Stage Fright eivät koskaan ole aiheuttaneet samanlaista innostusta, mutta onpa myös sanottava, että The Band on sellainen yhtye, joka tuntuu paljastavan musiikilliset salansa vähitellen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti