Yhdysvaltain Seattlesta lähtöisin oleva Fleet Foxes oli minulle vielä jokin aika sitten täysin tuntematon bändi, enkä ilman Uncut-lehden artikkelia olisi todennäköisesti koko yhtyettä ihmeemmin edes noteerannut, oldies-kamaan kun pääosin olen hurahtanut ja kuuntelussani suuntautunut. Mutta koskapa satuin kyseisen lehden irtonumeron joku aika sitten ostamaan, sai yhtyeen uuden albumin julkaisun kunniaksi sorvattu artikkeli minut myös hankkimaan heräteostoksena porukan uutukaisen, joka on soinut nyt muutaman kerran, ja täytyy heti alkuun sanoa, että eihän tämä todellakaan ole hullumpaa musiikkia. Mies yhtyeen keulassa on ilmeisen lahjakas lauluntekijä Robin Pecknold, jolle yhtyeen toisen levyn valmistuminen oli likimain elämän ja kuoleman kysymys, helpolla ei lätyskä nimittäin ottanut syntyäkseen, ja sitä fiilattiin ja höylättiin todella ankarasti, Pecknoldhan tunnetaan musiikkinsa suhteen perfektionistina. Valitettavasti tinkimätön suhtautuminen luomisprosessiin maksoi Pecknoldille paitsi tämän parisuhteen, myös terveyden, mikäli samaista Uncutin artikkelia on uskominen.
Millaista musiikkia tämä yhtyeen kauan odotettu levy sitten pitää sisällään? No, ainakin pääosin tavattoman kaunista ja loppuun saakka mietittyä. Kovasti folkvaikutteinen, valtaosin akustisten kitaroiden varassa kulkeva monikerroksinen kokonaisuus tuo mieleen aika helposti hienojen laulustemmojen osalta mm. Crosby, Stills & Nashin, ja muutaman muunkin esittäjän. Pecknoldin ääni on tietenkin etusijalla, se tuo mieleeni puolestaan Paul Simonin. Ensimmäisellä kuuntelulla miehen lauluääni jopa ärsytti hieman, mutta jatkossa se ei enää niinkään häirinnyt. Vaikka Fleet Foxes tuntuu ammentavan materiaalia menneiltä vuosikymmeniltä, se onnistuu silti hyvin sulattamaan eri ainesosat aivan omanlaiseksi musiikikseen. Melodiat eivät ole siinä mielessä tarttuvia, että niitä tulisi hyräiltyä, mutta kyllä pieniä katkelmia jonnekin tajuntaan jää pyörimään. Olisi muuten hauska tietää, miten osittain hyvinkin monimutkaiset sovitukset toimisivat 'riisuttuina' vain Pecknoldin äänen ja kitaran varassa, ilmeisesti tällöin oltaisiin aika lähellä yhtä miehen musiikillista esikuvaa, englantilaista superraskaan sarjan folkmiestä, Roy Harperia. Nimi lienee tuttu ainakin Led Zeppelinin ystäville.
Lukemani artikkelin perusteella Pecknold siis vaikuttaisi aika fiksulta ja nöyrältä, joskin samalla skeptiseltä mieheltä, joka näkee ainoaksi olemassaolonsa perusteeksi musiikin tekemisen ja luovan työn. Tätä teemaa käsittelee levyllä herkkäsävyinen kappale Blue Spotted Tail. Levyn ainoalta täytekappaleelta tuntuu muutaman kuuntelukerran jälkeen instrumentaali The Cascades muttei siksi etteikö se kuulostaisi hyvältä vaan siksi että se on mielestäni liian lyhyt. Kymmenes kappale The Shrine/An Argument on tasaisesti hyvän albumin kohokohtia, mutta itseäni vähän häiritsee kappaleen loppuun ängetty freejazz -sekoilu, jolla on ilmeisesti haluttu sanoa jotain syvällistä, mutta itselleni tuli väkisin tästä mieleen ajatus, että Pecknold ja yhtye haluaisi tällä tavalla ikään kuin korostaa että, 'kuulkaas, me tehdään VAKAVASTI OTETTAVAA MUSIIKKIA eikä mitään tusinapoppia!' Sanoisin, että tämä käy kyllä ilmi oivallisen levyn kappaleilta muutenkin. Fleet Foxesin Helplessness Blues on siis mitä mainioin albumikokonaisuus, jota on kuitenkin aika vaikea arvostella näin vähäisen kuuntelun jälkeen. Se kun tuntuu paranevan hitusen jokaisella kuuntelukerralla. Yhtyehän saapuu Ruisrockiin tänä kesänä, joten se olisi mahdollista nähdä livenä, mutta sen verran itsestänikin löytyy skeptikkoa, että hieman epäilyttää, putoaako tämänkaltainen musiikki festarikansalle? Toivotaan parasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti