Kuunteluväsymyksestä

Aktiivisen musiikinharrastajan pahimpia vihollisia ja itselleni ajoittain todellinen kiusallinen ongelma on ns. kuunteluväsymys. Se ei salakavalasti iskiessään katso aikaa eikä paikkaa, ja saattaa kestää parista päivästä jopa aina pariin kuukauteen. Tällainen yllättävän pitkäkestoinen jakso oli itselläni viimeksi viime vuoden marraskuusta jonnekin tammikuun lopulle asti. Tuona aikana ei vaan jostain syystä tehnyt mieli kuunnella oikein mitään, ja levyhylly saikin kerätä melko rauhassa pölyä. En oikein pystynyt määrittämään mistä tämä yllättävän pitkäkestoinen (ja siksi pelottava) musiikiton vaihe johtui, mutta onneksi tuo tuntuu menneen ohi - toistaiseksi.

Mitä kuunteluväsymyksellä sitten tarkoitetaan? Käsittääkseni hifistelijät ja muut laitehihhulit tarkoittavat termillä senkaltaista väsymystä, joka iskee kuulijaan, kun äänentoistolaitteisto on joltain osa-alueeltaan heikompi, ja musiikki ei sen kautta kuunneltuna vain kuulosta hyvältä. Ääni toisin sanoen värittyy liikaa, ja kuuntelukokemus on siksi epämiellyttävä. Diskantti saattaa olla kireä, bassotoisto epämääräistä jumputusta tai keskiäänet honottavia. Nämä lienevät aktiivisen musiikinkuuntelijan tuttuja murheenaiheita. Ainahan vika ei suinkaan ole laitteistoissa, vaan useasti myös äänitteessä - ja joskus, kenties useinkin, viime kädessä kuuntelijan korvien välissä. Ja ainahan nämä ovat yksilöllisiä juttuja. Esimerkiksi kuulokekuuntelussa on olennaista, että luurit ovat paitsi toiston suhteen laadukkaat, mukautuvat kuulijan kaalin muotoihin. Omaan moukurapäähäni istuvat mainiosti mm. kuvassa olevat itävaltalaiset AKG:n seiskanollaykköset, ja nämä kerrassaan mainiot kuulottimet ovatkin olleet satojen tuntien musiikkielämysten takuuna. Ja se tällä kertaa kaupallisista tiedotteista.

Itselleni laitteistolla ei kuitenkaan yllättäen ole asiassa niin paljon merkitystä kuin luulisi. Jos musiikki itsessään on hyvää ja mielenkiintoista, minulle on lopulta aika samantekevää, mistä isoisän aikaisesta kidekoneesta se lopulta korvani tavoittaa. Luvattoman paljon tulee nykyään käytettyä myös lopun aikojen viimeisimpiin kuuluvaa vitsausta, eli YouTubea. Tuubin täydeltä tulee etenkin iltaisin katsottua jos jonkinmoisia musiikkipätkiä, joiden äänen- ja kuvanlaatu saattaa sitten olla mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Se kiistaton hyöty tästä Tubesta kyllä on, että aika monta uutta tuttavuutta on sen kautta tullut vastaan, ja tämähän on tullut kalliiksi, kun näiden levyjä on sitten tarvinnut jostain alkaa hullun kiilto silmissä metsästää.

Itse olen havainnut, että kuunteluväsymyksen ilmaantumisen olennaisia syitä on kuuntelun kesto. Olen jo useita vuosia pitänyt itselleni riittävänä kerta-annoksena tuollaista tunnin tai kenties parin sessiota. Sen jälkeen alkaa keskittyminen väkisinkin herpaantua ja ajatus harhailla, olipa levysoittimessa millainen mestariteos hyvänsä. Tämä pätee omalla kohdallani etenkin klassiseen ja jazziin, joita kuunnellessa olisi muutenkin hyvä olla kaikkien aistiensa herra. Taustamusiikin käsite on minulle aika vieras, tietenkään tältä tympeältä melusaasteelta ei voi oikein välttyä esimerkiksi tavarataloissa tai ostoskeskuksissa, mutta koskapa sellaisissa on työnkin puolesta tullut aikaa vietettyä, ovat hermot joskus olleet koetuksella, etenkin kun kuulee päivän aikana muutaman kymmenen kertaa jonkun käsittämättömän typerän, kailottavan mainoksen. Tästä kidutuksesta toipuminen vaatii sitten illemmalla kovennettua kuuloketerapiaa hyvän musiikin parissa.

Kuunteluväsymystä ei loppujen lopuksi ole ihan helppoa määritellä, erilaisia osatekijöitä on yksinkertaisesti liikaa. Mutta lieneekö se edes tarpeellista? Jos esimerkiksi arkimurheet painavat, saattaa hyväkin musiikki muuttua yhdentekeväksi pörinäksi. Itselleni näin kävi aikoinaan mm. Deep Purplen varhaisemman tuotannon kanssa, mutta onneksi sentään ymmärsin antaa yhtyeelle toisen mahdollisuuden...