Jos minun pitäisi nimetä pikaisesti kymmenen kitaristia, joiden musiikki kolahtaa minuun ja kunnolla, melko suurella todennäköisyydellä Skotlannin Glasgow'ssa 1949 syntynyt ja osaavana lauluntekijänäkin kunnostautunut Mark Knopfler olisi yksi heistä. Dire Straits -yhtyeen johtohahmona Knopfler nousi maineeseen, kuten tunnettua. Kun yhtye sitten hajosi, Knopfler siirtyi luontevasti soolouralle. Ensimmäistä soololevyä saatiin kuitenkin odottaa jonkin aikaa. Kun Golden Heart sitten ilmestyi vuonna 1996, se nosti riman kertaheitolla niin korkealle, ettei mikään sen jälkeen ilmestynyt levy miehen soolotuotannosta ole mielestäni yltänyt läheskään samalle tasolle. Viimeisintä en ole tosin kuullut. Mutta Knopflerin kunniaksi on silti sanottava, että kaikilla levyillä on kyllä hyviä kappaleita, mutta kokonaisuutena Golden Heart on yhä paras kuulemani herran soololevy.
Vuonna 2007 julkaistu Kill To Get Crimson on omaan makuuni vähän turhankin laimea ja jotenkin hengetön, kappaleet ovat tuollaisia leppoisan tunnelmoivia, paljolti akustisen soiton varaan nojaavia ja perussävyltään haikean sentimentaalisia ja mausteita on keitokseen saatu mm. kansanmusiikista. Knopflerin lauluääni ei ole minulle mikään ongelma, vaikkei tämä mikään huippuluokan solisti olekaan. Ikä tosin tuntuu pehmentäneen ukon jo ennestäänkin karheaa ääntä jonkin verran. Tämän levyn varsinaisena ongelmana on vain se, että yksikään kappaleista ei tunnu oikein jäävän mieleen - ja kokonaisuus jättää jostain syystä aika vaisun jälkimaun. Mainittakoon, että tätä arviota varten kuuntelin levyn ensimmäistä kertaa sen ilmestymisen jälkeen, ihan vain testatakseni olisiko neljän vuoden takainen lievähkö pettymys muuttunut maagisesti parempaan suuntaan. Näin ei valitettavasti käynyt, levyssä on vain jotain määrittelemätöntä tyhjyyttä. Sen verran tässä on kyllä hyvää, että miehen taitavaa, hienostunutta ja persoonallista kitarointia on aina ilo kuunnella - olivatpa kappaleet sitten kuinka yhdentekeviä hyvänsä.
Tuotannollisestihan levy on joka tapauksessa huippuluokkaa, kuten kaikki Knopflerin levyt. Näitä voi aika huoletta käyttää vaikka äänentoistovehkeidensä testaamiseen, ja luulenpa että moni näin tekeekin. Itselläni oli esimerkiksi vuosia yhtenä testilevynä Dire Straitsin viimeinen kiekko, On Every Street. Tämä arvioitava levy olisi kuitenkin kaivannut toimiakseen Knopflerilta Trawlerman's Songin tai Sailing To Philadelphian kaltaisia kappaleita. Levyn parhaaksi kappaleeksi nostaisin kappaleen numero kahdeksan, Let It All Go, joka jotenkin muistuttaa minua etäisesti 1970-luvun englantilaisista 'sähköisen folkin' esittäjistä, Steeleye Spanista sekä Fairport Conventionista. Kannattaisiko Knopflerin tehdä vaihteeksi duettolevy jonkun kanssa? Ehkäpä. Miehen yhteistyö Emmylou Harrisin kanssahan toimi erinomaisesti levyllä All The Roadrunning. Jotain maustetta tahi lisäväriä tämä neljän vuoden takainen meininki jäi kyllä pahasti kaipaamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti