Levyarvio: Gov't Mule - Mulennium (2010)

Olen viime aikoina kuunnellut varsin tiiviisti The Allman Brothers Bandin levyjä, niin varhaisempaa kuin uudempaakin tuotantoa. Vasta hiljan minulle selvisi, että tämän monia vaiheita nähneen yhtyeen myöhempien aikojen kokoonpanossa soittelivat 1990-luvulla sellaiset herrat kuin kitaristi Warren Haynes sekä basisti Allen Woody. Yhdessä rumpali Matt Abtsin kanssa he muodostivat sittemmin etelävaltioiden musiikkiperinteistä ammentavan oman trionsa nimeltä Gov't Mule. Tämä kyseinen muuli pääsikin potkaisemaan minua yllättäen ja vieläpä kovaa, sen verran rajusta poppoosta on kyse. Mulekin on kokenut vuosien varrella yhtä sun toista, ja kokoonpano on vaihdellut. Elokuussa 2000 yhtyeen basisti Allen Woody löydettiin kuolleena hotellihuoneestaan New Yorkissa. Uudenvuodenaattona 1999 Atlantassa, Roxy Theatressa äänitetty muhkea kolmen levyn livetaltiointi tavoittaakin mainiolla tavalla alkuperäisen, kolmejäsenisen Gov't Mulen huikean energian ja soitannan monipuolisuuden, toki kiittäminen tästä on myös livesetin vierailijoille. Itseeni suuren vaikutuksen teki Haynesin moniuloitteinen kitaransoitto. Siksipä hieman ihmettelin, miksi kesti näin kauan julkaista tämä levy?

Kaikkitietävä All Music Guide luokittelee tyylillisesti Gov't Mulen termein Southern Rock, Hard Rock, Blues Rock sekä Rock & Roll. Ja mikäpä minä olen tähän vastaan sanomaan, vaikka vierastankin esittäjien ehdotonta lokeroimista ja karsinoimista johonkin tiettyyn genreen. Mutta kyllähän Mule kiistämättä näiden tyylilajien maastoa ansiokkaasti kartoittaa. Mulennium (tätä ei sovi sotkea Gerry Mulliganin levyyn Mullenium) on kokonaisuutena sen verran raju paketti, että saa kyllä olla aikamoinen guru, jos koko konserttitaltioinnin yhteen menoon kuuntelee. Mulennium pitää sisällään niin yhtyeen omia kappaleita, kuin myös covereita - viimeksimainittuja saattaa olla jonkun mielestä jopa liikaa, mutta itseäni ne eivät haitanneet.

Ensimmäisellä levyllä koetaan konsertissa se hetki, kun vuosituhat vaihtuu Georgiassa ja asiaan kuuluvan lähtölaskennan jälkeen yhtye repäisee sen kunniaksi King Crimsonin tilanteeseen varsin hyvin sopivan kappaleen 21st Century Schizoid Man, jonka tulkinta oli yllättävänkin uskollinen alkuperäisversiolle. Seuraavaksi jatketaan The Whon We're Not Gonna Take It -biisillä ja ensimmäisen levyn päättää Led Zeppelinin Dazed And Confused. Näistä viimeksimainittu ei jostain syystä oikein saa lihaa luidensa ympärille, mutta joka tapauksessa kokonaisuutena raju ykköslevy nostaa odotukset korkealle jatkon suhteen. Toinen levy alkaakin varsin yllättäen perinteisempää bluesia edustavalla setillä, ja Mulen seuraksi lavalle astelee kitaroineen itse Little Milton. Minulla oli ennestään kokoelmassani yksi Miltonin levy, mutta enpäs muistanutkaan kuinka kovasta ukosta onkaan kyse. Miehen laulukin kuulosti tuohon aikaan todella hyvältä ja tämä "bluesosuus" onkin itselleni näin parin kuuntelukerran jälkeen kenties paketin parasta antia. Mule antaa Little Miltonille kunnian mm. Led Zeppelinin tunnetuksi tekemästä kappaleesta I Can't Quit You Baby, mutta uskaltaisinpa väittää että kuten niin usein, kun blueskappaleiden alkuperää yritetään jäljittää, ei oikeaa vastausta ole. Miltonin jälkeen vierailevan tähden manttelin perii useassa kappaleessa kitaristi Audley Freed, jonka ansiosta yhtye saa soittoonsa ylimääräistä särmää.

Kolmannen levyn avaa varsin railakkaasti Beatles-cover Helter Skelter mutta levyn jatko on hieman hillitympää menoa, sisältäen mm. mainion tulkinnan Lynyrd Skynyrdin Simple Man -kappaleesta. Kun jätkät osaavat soittaa (vierailijoiden hienosti tukemana), eikä laulupuolestakaan löydy juuri moitteen sijaa, voi tätä konserttisettiä kyllä suositella lämpimästi kaikille räväkämmän, rehevän bluespohjaisen meiningin ystäville. Gov't Mulehan on hyvän livebändin maineessa, enkä ainakaan itse Mulenniumin kuultuani tätä voikaan kiistää.