Kitaransoitto, jopa omilla perin vaatimattomilla taidoillani, on ollut itselleni hauska ja antoisa harrastus, ainakin useimmiten. Oman edistymiseni tiellä soiton suhteen on lähinnä ollut se, että olen ikävä kyllä aika laiska harjoittelemaan... Kun itse aloitin soittamisen noin 12-vuotiaana, ja kiinnostuin sittemmin sähkökitaroista tämänkaltainen teos, etenkin suomen kielellä olisi ollut kullanarvoinen. Tuolloin kun ei ollut internetiä, kirjastosta ei oikein osannut etsiä aiheeseen liittyvää - enkä tuohon aikaan edes tuntenut ihmisiä, jotka olisivat kitaratietouden suhteen osanneet noviisia auttaa. No, ensimmäinen soitonopettajani oli kyllä kova ukko tarinoimaan, mutta lähinnä puhuimme soittelun ohessa 1960-luvun musiikista Beatles etunenässä, emme niinkään kitaroista...
Dave Hunterin perinpohjainen selvitys 'klassisista' kitara/vahvistinkombinaatioista on erinomaisen tervetullut lisä markkinoilla jo olevien kitarakirjojen joukkoon. Kirja jakautuu oikeastaan kahteen osaan: aluksi tekijä käy varsin seikkaperäisesti läpi kaikki ne tekijät, jotka vaikuttavat (sähkö)kitaran ääneen ja sen ominaisuuksiin eri vaiheessa signaaliketjua, jatkossa puolestaan keskitytään erilaisiin kuuluisiin tietyn kitaran ja vahvistimen yhdistelmiin, jotka ovat osaltaan olleet muokkaamassa tuntemamme populaarimusiikin historiaa. Esimerkkeinä vaikkapa 1960-luvulla Eric Claptonin tunnetuksi tekemä (ja monien sittemmin imitoima) Gibsonin Les Paulin ja Marshall-vahvistimen aikaansaama tuhti 'Blues breaker' pörinä tai vaikkapa "britti-invaasion" tavaramerkiksi muodostunut amerikkalaisen Rickenbacker-kitaran ja englantilaisen Vox-vahvistimen tunnusomainen räminä. Tutuksi tulevat myös varhaiset jazzkitarat, Fenderit, Hiwattit ja moni muukin vekotin, jopa siinä määrin, että asiaan perehtymätöntä (myös itseäni) alkoi jossain vaiheessa hirvittää silkka nippelitiedon huima määrä, vaikka kirjoittaja pysyykin kiitettävästi asiassa ja tuntee hyvin historiansa. Esimerkiksi pelkästään putkivahvistimista tulee tässä kirjassa sellainen määrä tanakkaa tietoa, että aihetta kohtaan täytyy tuntea todellista mielenkiintoa, jotta kirja jaksaisi kiinnostaa aivan kokonaisuudessaan.
Mutta toisaalta on sanottava, että Hunterin kirja on tietomäärältään aivan omassa luokassaan, verrattuna vaikkapa pariinkiin kirjakaupassa selailemaani kitarakirjaan, joissa pinnallisen tai niukan tekstiosion lisäksi on ainoastaan hienoja kuvia. Enkä siis tarkoita harvoja, olemassaolevia monipuolisia soitto-oppaita tyyliin Suuri kitarakirja vaan huomattavasti kevyempiä tekeleitä. No, kuvitus ei ole hullumpi tässäkään opuksessa, mm. vanhat mainokset ovat taatusti monen kitaranystävän mieleen, mutta silti pääosassa on teksti. Aivan uusimpia kitaroita ja vahvistimia ei kirja käsittele, painopiste on karkeasti ajanjaksolla toisen maailmansodan loppumisesta osapuilleen 1970-luvun alkuun. Kirjoittaja toteaa muuten viisaasti, että yhdistämällä näitä 'klassisia' soittopelejä ei kenenkään tulisikaan matkia orjallisesti oman idolinsa soittoa, ja kukapa Hendrixin tai Claptonin autenttiseen soundiin nyt pystyisi - lopulta se ääniketjun tärkein osatekijä lieneekin yksittäinen soittaja - ja hänen mielikuvituksensa.
En suosittelisi tätä teosta aivan kaikille, en näet oikein jaksa uskoa, että ilman minkäänlaista soittotaustaa tai edes yleistä kiinnostusta kitaroihin ja vahvistimiin tämä sinänsä arvokas ja ansiokas teos jaksaa kovin pitkälle kiinnostaa, eikä kirjan englantikaan ole aina ihan helpoimmasta päästä ymmärtää (ainakaan itselleni), mutta ansaitsee kirja kyllä maininnan ja miksei tätä oikeastaan voisi suositella laajemminkin rockin historiasta kiinnostuneille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti