Hollannissa vuonna 1948 syntynyt, omaa manterettamme ylpeästi edustava bluesmies Hans Theessink on tehnyt pitkällä urallaan aikamoisen läjän levyjä ja keikkaillut samalla ahkerasti ympäri maailmaa väsäten vieläpä siinä ohessa jopa kitaransoitto-oppaankin, muttei silti koskaan ole oikein noussut sen suurempaan suosioon. Kaipa näinä aikoina perinteisempi blues nykyvoimin esitettynä alkaa valitettavasti olla yhä harvempien herkkua, eikä Theessinkin tuotanto tässä suhteessa tee poikkeusta.
Se on kyllä sääli, sillä 1990-luvun lopulla ilmestynyt tunnelmasta toiseen komeasti luoviva Journey On -niminen albumi on omassa lajissaan hyvä, ja monin paikoin jopa aivan erinomainen. Theessink on paitsi perinteitä kunnioittava ja tyylitajuinen kitaristi, myös matalan, elämän karhentaman äänensä ansiosta taitava ja karismaattinen laulaja. Theessinkin lauluäänessä saattaa kuulla ajoittain pieniä vivahteita ja kaikuja mm. Kris Kristoffersonista, mutta kyllä äijän ääni lopulta ihan omanlaisensa on. Taitavasti eri aineksia yhdistelevä Journey On sisältää paitsi miehen omia kappaleita, myös muutamia varsin maukkaita sovituksia muiden, klassisempien bluesmiesten katalogeista. Esimerkkeinä Willie Dixonin huumoria tihkuva 29 Ways, Leadbellyn Bourgeois Blues sekä äärimmilleen pelkistetty, mutta silti yllättävän kovaa iskevä Rufus Thomasin Walking The Dog.
Mutta eivät Theessinkin omatkaan kappaleet huonoja ole, etenkin avausraita Where The Southern Crosses The Dog polkaisee levyn tanakasti käyntiin, kappaleen nimihän viittaa Mississippin sydänmaille, missä kaksi tärkeää rautatietä risteävät, eli tätä crossroads myyttiähän tässä ilmeisesti jotenkin haetaan. Kolmas kappale Set Me Free on taas ehkäpä viety sanoituksessaan liian pitkälle blueskliseiden viidakkoon, ja sen sentimentaalisuus alkaa jo olla itselleni liikaa, mutta äärimmäisen hieno sovitus pelastaa tämänkin kappaleen. Louisiana Man -kappaleessa meno yltyy puolestaan jo melkein tragikoomisuuden puolelle. Hauskana yksityiskohtana sanottakoon, että Theessink käyttää ovelana lisukkeena monessa kappaleessa Joe Sassin soittamaa tuubaa, joka ei nyt sellaisenaan ihan tavallisimman blueskokoonpanon vakiosoittimia ole. Outoa kyllä, tällä levyllä sen matala pörinä toimii hyvin. Myös levyn taitavat taustalaulajat ansaitsevat maininnan. Levyn ainoa selvästi muita heikompi raita on Theessinkin oma tekele Run The Human Race, jossa mies on syystä tai toisesta unohtanut bluesin ja yrittänyt tehdä jonkinlaisen nihkeähkön vetoomuksen maailman pelastamiseksi, siirappinen ja totaalisen typerä sanoitus ei tee missään nimessä oikeutta levyn muulle materiaalille.
Löysin Theessinkin itse aivan sattumalta noin 6-7 vuotta sitten, kun eräässä hifikaupassa kuuntelin liikkeen omia testilevyjä. Sieltähän tämä tarttui mukaan. Ja mitä kiekon äänenlaatuun tulee, tässä on eräs niistä levyistä, josta en ihan helpolla löydä mitään moitteen sijaa. Ehkä jos haluaisin viisastella, voisi kysyä, olisiko tämä levy kaivannut hieman jopa rosoisempaa ja hitusen hiomatonta särmää sisältävää otetta viimeisen päälle tuottamisen sijaan? Enpä usko, sillä levy on erinomainen esimerkki siitä, kuinka blues saadaan kulkemaan nykysoundeinkin, kunhan ote on vain persoonallinen. Theessinkin kriitikot muuten sanovat, että kun on kuullut yhden herran levyistä, on kuullut ne kaikki...mutta onkos silläkään väliä, kun yksi hyvä levy riittää. Tässäpä sellainen olisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti