No, pakkohan se oli tämäkin levy kaivaa esiin jostain paksun pölykerroksen alta amatöörikriitikon kynsiin, sillä onhan se epäsuorasti vaikuttanut tämän perin vaatimattoman blogini nimeenkin. Sanan 'heat' voisi kyllä kääntää lämmön sijasta paremminkin kuumuudeksi. Ja 'canned' voisi taas vääntyä muotoon tölkitettyä purkitetun sijaan, mutta mitäpä sitä hiuksia nyt halkomaan. Käsitteenä 'canned heat' juontaa juurensa Amerikoihin, viime vuosisadan alkupuoliskolle, jolloin oli olemassa Sterno-niminen ruokakeittimissä käytetty etanolipohjainen polttoaine. Lamavuosina köyhempi kansanosa teki mullistavan oivalluksen, että suodattamalla tuosta tökötistä saa mainion, edullisen ja ennen kaikkea päihdyttävän virvokkeen, joka kansalta sai lempinimen 'canned heat', ja innoitti blueslaulaja Tommy Johnsonia tekemään aineeseen liittyvän kappaleenkin.
Vuonna 1965 perustettiin sitten Kaliforniassa Canned Heat niminen yhtye, joka on kyllä itselleni eräänlainen kulttibändi. Vaikeahan tätä porukkaa on kuunnella niin, etteikö pieni hymynkare yrittäisi suunpieliin väkisin ilmestyä ja pian jo jalka alkaa väkisinkin hakkamaan biisien tahtiin. Yhtyeessä oli kaksi laulajaa, isokokoinen Bob "The Bear" Hite (kansikuvassa vasemmalla) sekä laulun lahjoiltaan vähän köykäisempi Al "Blind Owl" Wilson (kuvassa keskellä takana). Hite sai muuten houkuteltua uraansa jo jäähdytelleen bluespianisti Sunnyland Slimin palaamaan taas levystudioon. Näiden kavereiden reipas soitto ja laulu kulkee pääosin jossain rosoisen, raastavan ja väliin epäpuhtaan bluespoljennon kaikkein hämärimmillä syrjäseuduilla, ja taisivatpa heput 1960-luvun lopulla myöskin poimia sienimetsästä ne kaikkein oudoimmat tatit. Sääli sinänsä, sillä alkuperäiskokoonpanosta taitaa olla enää hengissä rumpali Fito de la Parra. Canned Heat oli kuitenkin aikanaan melkoisen suosittu yhtye, joka esiintyi mm. Montereyssä ja Woodstockissa, ja toi Turun Ruissalon rannoille kesällä 1971 hippiaatteen viimeiset mainingit. Olen muuten tästä asiasta kateellinen isäukolleni, joka oli todistamassa tätä mullistavaa tapahtumaa.
EMI Manhattan -levymerkille julkaistu The Best Of Canned Heat sisältää vain kymmenen kappaletta, joista avausraita On The Road Again huiluäänineen, kolmantena oleva Let's Work Together sekä Woodstock-elokuvasta muistettava Going Up The Country ovat ne kaikkein kuuluisimmat. Mutta helposti tahattomia naurukohtauksia aiheuttava Bullfrog Blues pitää myös mainita. Siitä tosin Rory Gallagher on tehnyt myöhemmin järkälemäisen oman versionsa. Levyn päättää aivan huikea boogierevittely Fried Hockey Boogie, Elviksen häpeään saattavista pulisongeistaan tunnetun basisti Larry "Mole" Taylorin nimiin laitettu 'sävellys', jonka aikana esitellään mm. yhtyeen jäsenet. Todetaanpa kappaleen aikana kieli poskessa, että meditiointi on hyvästä, kuten suuri guru Maharishi sanoo. Ja aivan kappaleen loppumetreillä laulaja toteaa sen kaikkein tärkeimmän kuulijoilleen: "and don't forget to boogie!" Tällä levyllä on sitä paljon puhuttua tunnetta ja hyvää meininkiä, jos kohta ehkä vähemmän turhan vakavaa soitantaa. Mutta väliäkö hällä, kun homma toimii!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti