Kun puhe on jazzista, tiedän että minun on jokseenkin turha edes yrittää kirjoittaa mitään syvällistä tekstiä aiheeseen liittyen, on vain tunnustettava se karu tosiseikka, että taitoni eivät tätä musiikin lajia riitä kuvailemaan, niin että jazzmusiikki taiteenmuotona ei kokisi kohtuutonta vääryttä. Mikään ei kuitenkaan estä pitämästä tästä musiikista, ja vaikka vuosituhannen alkuvuosina lähes käsistä lähtenyt jazzhulluuteni on nyttemmin laimentunut varsin satunnaiseksi nautiskeluksi, ei asiaa käy kiistäminen: pidän jazzista suunnattomasti.
Moni ei kuitenkaan pidä, enkä minä ole heitä ensimmäisenä syyttämässä. Jazz ei vain kaikkiin kolahda ja sillä siisti. Mutta en voi tässä tuoreessa blogissani vastustaa kiusausta julistaa edes hitusen tämän hienon taidemuodon ilosanomaa, ja yksi tapa tehdä tämä on valita huhtikuun klassikkolevyksi pianisti Dave Brubeckin kvartetin upea Time Out vuodelta 1959. Dave Brubeckin soitantaa voisi kuvailla parilla sanalla vaikkapa "älylliseksi ilotulitukseksi, jota on kuitenkin helppoa lähestyä". Vuonna 1920 syntynyt Brubeck oli rakentanut jazzmuusikon uraansa jo pitkään, mutta se suuri menestys oli antanut odottaa itseään. On ironista, että kun taitavana ja monipuolisena säveltäjänä tunnettu Brubeck lopulta saavutti maailmanmaineen, tapahtui se tämän levyn kuuluisimmalla kappaleella, Take Five. Näin siksi, että kyseinen sävellys on kvartetissa soittaneen, pehmeän samettisesta tyylistään tunnetun alttosaksofoni Paul Desmondin käsialaa. Asian tekee vieläkin ironisemmaksi se, että kyseistä kappaletta ei alun perin todellakaan ollut tarkoitettu miksikään hittikappaleeksi - se oli vain täyteraita, joka oli rakennettu rumpali Joe Morellon rumpusoolon ympärille. Mutta niin vain kappaleesta tuli maailmankuulu. Sivuseikkana mainittakoon, että muistan itse kuulleeni sävelmän radiosta lapsena, enkä edes mieltänyt tätä jazzmusiikiksi, jotain universaalisti viehättävää kappaleessa joka tapauksessa täytyy olla. Luulin Take Fivea myös parikymppiseksi asti kotimaiseksi kappaleeksi, vaikkei tällaista saisikaan tunnustaa. Erään kotimaisen teleoperaattorin mainoksissa kuultiin muuten pitkään mukaelmaa kappaleesta.
Mutta on levyllä toki muitakin mukaansatempaavia kappaleita, joita yhdistävät hienot rytmilliset kokeilut ja eri tahtilajien käyttö. Kappale Three To Get Ready on tiettävästi saanut alkunsa Haydnin pianokappaleesta - ranskalainen näyttelijä ja laulaja Yves Montand tai oikeammin tämän taustavoimat puolestaan käyttivät Three To Get Ready -kappaletta laulunsa Le Jazz et la Java rakennusmateriaalina, tästä ranskaksi lauletusta muunnelmasta tulikin sikäläinen menestys. Avauskappale Blue Rondo A la Turk taas tasapainottelee jossain hektisemmän menon ja rennosti svengaavan fiiliksen välimaastossa. Levyn äänenlaadusta voisi vielä mainita sen verran, että on aika vaikea uskoa äänityksen olevan yli puolen vuosisadan takaa, sen verran selkeästi eri instrumentit erottuvat, myös Eugene Wrightin soittama kontrabasso. Oma versioni on remasteroitu vuonna 1997, joten uskaltaisin olettaa että uudempikin versio on olemassa, mutta hyvä ääni tässäkin on. Ja siinä kuuluisassa Take Fiven rumpusoolossa bassorumpu tosiaan jymähtää, jos äänenvoimakkuutta vain uskaltaa lisätä. Time Out on ehdottomasti kuuntelemisen ja tutustumisen arvoinen levy, jota uskallan suositella sellaisillekin, joihin jazz ei aikaisemmin ole tehnyt kenties vaikutusta. Tämä mahtavasti svengaava musiikki jos mikä saattaa koukuttaa kuulijansa kertaheitolla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti