Kalifornian Bakersfieldissä vuonna 1937 syntynyt Merle Haggard on amerikkalaisen kantrin 'vanhemman koulukunnan' viimeisiä todellisia suuruuksia. Nuorempana Haggard kokeili ennen muusikonuraansa myös rikollisen elämää, ja tämän touhun seurauksena tuli tutuksi mm. San Quentinin vankila. Vastarannankiisken ja vanhan jäärän pitkä ura jatkuu edelleen, ja viime vuosina tämä onkin tehnyt hyviä levyjä, kuten nyt arvioitavana oleva If I Could Only Fly. Haggardin merkitystä laulajana ja lauluntekijänä ei sovikaan aliarvioida, vaikka hänet on kenties turhan helppo lokeroida konservatiivisemman punaniskakantrin sitkeäksi puolustajaksi. Tämä käsitys on ilmeisesti syntynyt ja iskostunut suuren yleisön tajuntaan esim. sellaisen vanhan kappaleen kuin Okie From Muskogee perusteella, mutta rohkenisin epäillä, että tässäkin kappaleessa viekkaasti virnuileva vanha kettu on tehnyt pikemminkin herkullisen parodian kuin vakavasti otettavan kappaleen nurkkakuntaisen, ahdasmielisen patriotismin puolesta. Muita tunnettuja miehen varhaisia kappaleita ovat mm. Mama Tried sekä The Bottle Let Me Down. Haggardin musiikin voi myös sen enempää miettimättä virheellisesti leimata tuollaiseksi USA:n keskilännen syrjäisten kuppiloiden röhnökantriksi, jota ylipainoiset äijät kuuntelevat jukeboksista silmät sumeina loppuyön hetkinä bourbonlasi edessään. Onhan Haggard toki innoittanut suomalaisiakin, kotoisan promillekantrin uranuurtajien Freud, Marx, Engels & Jungin Pekka Myllykoskihan jo aikanaan lauloi kappaleessa Pitkätukkainen punaniska: "Saatan näyttää hieman Merle Haggardilta/mutta laulan kyllä paremmin kuin hän...
No, tähän nimenomaiseen asiaan en lähde ottamaan kantaa sen enempää, mutta sanotaan nyt sen verran, että kyllä Haggardin laulua mieluummin kuuntelen kuin Myllykosken, mikäli virvokkeita ei ole tullut nautittua.
Vanhemmiten kovanaama Haggardkin tuntuu pehmenneen melkoisesti, amerikkalaisen yhteiskunnan ja maan elämänmenon ajoittainen arvostelukin on laimentunut ainakin tällä levyllä tuollaiseksi ikääntyvän ukon nostalgiankaipuuksi. Ja sehän ei ole välttämättä ollenkaan huono asia, sillä miehen taito tehdä hyviä kappaleita ei ole mihinkään lisävuosien myötä kadonnut ja ainakin vielä tällä levyllä lauluääni on hyvässä kunnossa. Kummasti olen miehen elämän kolhimasta ulkonäöstä myös löytävinäni kirjailija Charles Bukowskin piirteitä, vaikka tämä nyt onkin asiaan kuulumaton sivuseikka. If I Could Only Fly sisältää siis paljolti ikääntyvän miehen resignaatioon viittavia kappaleita, mutta myös oma perhe tuntuu olevan tärkeä laulujen lähde. Leavin's Getting Harder -kappaleessa Haggard taas laulaa, kuinka keikoille lähteminen on päivä päivältä vaikeampaa, kun kotoisa lampi kaloineen odottaisi narraajaansa, lieneekö sitten sama lampi levyn kansikuvassa? Honky Tonk Mama taas julistaa jo nimellään mistä on kysymys. Kuten eräs tuttuni sanoi: "kantribiisi ei voi olla koskaan huono, jos siinä vaan mainitaan honky tonk". Näinhän se on. Levyn avausraita, Wishing All These Old Things Were New on ehkä selkein esimerkki siitä, kuinka laulaja haikailee menneiden, parempien aikojen perään. Mutta tätä sanomaa ei enää julisteta niin kipakkaan sävyyn kuin aiemmin. Levyn päättää kauniin alakuloinen Listening (to The Wind). Tätä samaista päätöskappaletta yritin muuten itsekin tulkita joku vuosi sitten kera akustisen kitarani, mutta kappaleessa Haggard tekee parissa kohdin laulaessaan jännän pienen koukeron, olisikohan Lefty Frizzelliltä lainattu maneeri, joka ei vain suomalais-ugrilaisen åboriginaalin kehittymättömillä äänihuulilla ota onnistuakseen. Siksipä jätin kappaleen tulkintayritykset suosiolla itseäni etevämmille...
Merle Haggard on aina ollut oman tiensä kulkija. Presidentti Ronald Reagan kutsui tämän aikoinaan esiintymään Valkoiseen taloon. Haggard ei lievästi ilmaistuna ollut suuremmin ihastunut Reaganin hallintoon, joten lähetti b-luokan näyttelijänuransa lopettaneelle presidentille ilmaisultaan ytimekkään sähkeen. Siinä oli tiettävästi vain kaksi sanaa. Eivätkä nuo sanat olleet "kiitos kutsusta." Eipä ole miehelle sen jälkeen kutsuja Valkoiseen taloon sadellut, vaikka valtakin on jonkun kerran sen jälkeen vaihtunut. Toisaalta onpa Haggardissa tarpeen tullen herrasmiehenkin vikaa. Eräs saksalainen ihailija lähetti miehen elämäkerran tälle Atlantin yli, siinä toivossa että saisi sen takaisin nimikirjoituksella varustettuna. Tuntemattomasta syystä kirja palautui sellaisena, kun sen päälle olisi kaatunut kahvikannu, sivut liimaantuneena yhteen ja ilman nimmaria. Lähetettyään ihmettelevän kirjeen Haggardille, tämä pahoitteli henkilökohtaisella kirjeellä tapahtunutta, ja lähetti vääryyttä kärsineelle fanille samaisen kirjan tekijänkappaleen omistuskirjoituksella, valokuvansa sekä nipun levyjään signeerattuna.
Mutta lopuksi palaan vielä tähän levyyn, jonka kannesta vasta nyt huomasin pienen tarran, johon on kirjoitettu joitakin kehuja muilta artisteilta. Itse Johnny Cash toteaa pienellä präntätyssä tekstissä seuraavalla tavalla: "I wonder where comes this newfound creativity...He's the old Haggard, and yet he's grown. On these songs he flourishes..." Tottahan tuo puhui Cash.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti