On melkoisen vaikea lähteä arvioimaan John Lennonin ja samalla kolmen muun Beatlesin entisen jäsenen soolotuotantoa, koska lähes automaattisesti kaikkia levyjä tulee monen muun harrastajan tavoin epäoikeudenmukaisesti verranneeksi juuri Beatles-aikaan, mikä on varmasti ollut rasittavaa myös yhtyeen ex-jäsenille itselleen. Miten ihmeessä ylittää kriittisen yleisön odotukset? Viime vuosina pääosin ihan kelpo materiaalia julkaissut McCartney lienee ymmärtänyt sen olevankin mahdotonta, ja eipähän Maccan enää rahan tai maineen takia tarvitsekaan korkealla olevaa rimaa väkisin vääntämällä ylittää. Välillä hän onnistuu ja välillä taas ei, mutta myyntilistojen kärkisijoille ei ikämiehellä lauluäänen rapistumisen myötä taida enää olla asiaa. Ja aivan kun tässä kaikessa ei olisi tarpeeksi päänvaivaa, aika helposti juuri vaikkapa Lennonin ja McCartneyn 1970-luvun soolotuotoksia huomaa vertaavansa keskenään, mikä on jokseenkin turhaa touhua. Jossain vaiheessahan kaverukset heittelivät entisen terveen kilpailuhengen sijaan sanoituksissaan lokaa toistensa päälle. Kummankin tuotanto oli muutenkin tuolla vuosikymmenellä melkoisen rönsyilevää ja kokeilevaa, Lennonilla tosin selkeästi enemmän. Lennon oli mielestäni myös parempi ja persoonallisempi rocklaulaja, mutta vain hitusen.
Vuonna 1975 tunnetulle Parlophone-merkille julkaistu, varsin ytimekkäästi nimetty Rock'n'Roll on monessa mielessä ongelmallinen ja ristiriitainen albumi. Sen taustalla on Lennonin todella pitkäksi venähtänyt, niin sanottu "kadotettu viikonloppu" eli periodi, jonka aikana John halusi kokeilla villiä poikamieselämää, josta tunsi jääneensä paitsi (mitähän herra 60-luvulla teki, kysyn vaan!). Tarinalla on myös toinen ja kenties totuutta lähempänä oleva puoli, eli puoliso Yoko Ono yksinkertaisesti potkaisi juopottelevan ja oikuttelevan Lennonin pihalle, ja käski tämän hoitaa asiansa kuntoon. Lennon ajautui jossain vaiheessa tätä sekavaa aikaa Kaliforniaan, jossa lyöttäytyi yhteen tuottaja Phil Spectorin kanssa. Jossain viinanhuuruisissa keskusteluissa päätettiin sitten tehdä cover-versioita sisältävä rokkilevy, jonka Spector tuottaisi. No, tietäähän sen mitä tästä seurasi. Kohta oli jokainen kynnelle kykenevä muusikontapainen studion ovea kolkuttamassa, ja kun Lennon, Spector ja koko konkkaronkka eivät lasiin sylkeneet, ei nauhoitusten taso ollut ihan sitä parhainta laatua. Spectorillahan ei tunnetusti aina valo vintillä palanut kovin kirkkaana, näissä äänityssessioissa mies ampui mm. jossain vaiheessa revolverillaan studion kattoon.
Jotain näistä monenkirjavista, usvaisista sessioista sentään syntyi, vaikka paljon piti materiaalia työstää uusiksi jälkeenpäin. Joku on ilkeämielisesti sanonut tätä levyä Lennonin henkilökohtaiseksi "kännilevyksi" vaikka osuvampi nimitys saattaisi ehkä olla "krapulalevy". Aikalaiskritiikki suhtautui levyyn varsin nihkeästi, vaikka levyä kyllä myytiin ihan kohtuullisesti. Nyttemmin mm. All Music -sivusto toteaa, että albumi on ajan saatossa osoittautunut alkuperäistä mainettaan paremmaksi ja pitääkin jotenkin pintansa Lennonin soolokatalogissa, joka ei kylläkään niin valtavan laaja ole, surullisen syynhän tähän tiedämme kaikki. Levy potkaistaan käyntiin varsin hyvällä versiolla Be-Bop-A-Lula -kappaleesta. Tämän jälkeen seuraa levyn kenties suurin 'hitti', vielä tänä päivänäkin joskus radioaikaa saava Stand By Me, joka on ainoana tältä levyltä löytänyt tiensä myös parille miehen kokoelmalevylle. Itseäni kokonaisuudessa häiritsee ehkäpä eniten sen äänimaailma, eli tuo Spectorin kuuluisa "äänivalli", jonka taakse jopa äänivaroiltaan hyvin varustettu Lennon tuntuu välillä häiritsevästi katoavan. Tulkinnoissa sinänsä ei ole mitään vikaa, vaikka aika ajoin syntyy sellainen vaikutelma, ettei mies ihan kaikkea annakaan. Selkeimmin tämä käy ilmi ehkäpä kappaleessa Do You Wanna Dance, mutta ajatuksen syntyminen saattaa johtua myös omituisen veltosta sovituksesta. Sama kummallinen ponnettomuus vaivaa myös Sweet Little Sixteen -kappaletta, ja onkin tässä yhteydessä sanottava, että Beatlesin Live At The BBC -tuplalta löytyvä versio on ehdottomasti parempi - olipa tällainen vertailu sitten järkevää tai ei. Mutta tämä on vain henkilökohtainen mielipiteeni. Bony Moronie -kappale jää loppupuolelta mieleen harvinaislaatuisen raskassoutuisesta tulkinnastaan ja tukkoisesta soundistaan, joka kyllä toisin kuin kahden em. kappaleen tapauksessa on jotenkin onnistunut. CD-versiolta löytyvät neljä bonusraitaa sen sijaan ovat melko yhdentekeviä, joskin asiaan vihkiytyneille niillä lienee kuriositeettiarvoa. Sanoisin, että osin levy lunastaa nimensä sille asettamat korkeat odotukset, osin taas harmittaa, että tätä kuunnellessa jotenkin aavistaa, että Lennon olisi pystynyt halutessaan paljon parempaankin. Tiedän, että monet arvostavat kovastikin tätä levyä, mutta tämä on oma näkemykseni.
Levyn hienosta kannesta on vielä todettava sen verran, että se kyllä kuuluu ehdottomasti omiin suosikkeihini, Jürgen Vollmerin Hampurin ajoilta peräisin olevan mustavalko-otoksen löysi sattumalta Lennonin kanssa (Onon luvalla) tuolloin heilastellut ja tämän edes jotenkin tolkuissaan pitänyt May Pang. Toisin kun suomenkielinen nettihakuteos tämän arvion kirjoitushetkellä virheellisesti väittää, Lennon ei ole kansikuvassa 15-vuotias. Jos Lennonin soolotuotanto lukijaa sen puhkisoitetun Imaginen lisäksi kiinnostaa, kehottaisin tämän sijaan kuitenkin aloittamaan esimerkiksi raastavasta ja kuuntelijansa haastavasta Plastic Ono Band -albumista, joka oli tekijälleen todellinen terapialevy. Ja Lennonia kenties rehellisimmillään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti