Beatlesista on vuosien varrella taidettu rustata enemmän kirjoja, kuin mistään muusta yhtyeestä. Äkkiseltään saattaisikin ajatella, että aiheesta ei enää mitään uutta saada irti, sillä esimerkiksi sellaiset uudemmat aihetta käsittelevät mainiot kirjat, kuten Bob Spitzin perusteellinen tiiliskivi, Jonathan Gouldin runsasta suitsutusta kerännyt teos sekä Philip Normanin massiivinen Lennon-elämäkerta muutamia mainitakseni eivät oikeastaan mitään mullistavaa yhtyeen vaiheista tuo päivänvaloon. Onpa aihetta pengottu jo siinä määrin perinpohjaisesti, että erään niteen esipuheessa todettiin ivallisesti, että kohta kaiketi Beatles-kirjallisuudessa on koittava sekin aika, jolloin aletaan kirjoittaa niistä metsureista, jotka ovat kaataneet puut, joista tehdylle paperille on painettu uusi Beatles-opus. Ja kun nyt kerran Ringo Starrin mummon naapurin lobscousesta pitäneen kissankin elämänvaiheet on ilmeisesti taltioitu pieteetillä tiedonjanoisten Beatles-fanien suunnattomaksi riemuksi, on aika esittää kysymys: puuttuuko tästä tuhanteen kertaan toistetusta, tutusta tarinasta enää yhtään palasta?
Tähän kirjaan esipuheen kirjoittanut Mark Lewisohn kirjoitti aikoinaan yhtyeen levytyshistoriasta jokseenkin kattavan selvityksen, mutta yhtä olennaista asiaa tämä ei käsitellyt, kun ei kuulemma asiantuntemus riittänyt. Nimittäin nelikon lavalla ja studiossa käyttämiä soittimia, vahvistimia sekä efektilaitteita, jotka kuitenkin olivat erittäin tärkeässä roolissa yhtyeen soundia ajatellen. Andy Babiukin mielenkiintoinen Beatles Gear, josta ilmestyi vuonna 2002 tarkistettu painos, korjaa tämän yhtyettä käsittelevän kirjallisuuden kenties suurimman puutteen, ja tekeekin sen tavalla, joka ei jätä ainakaan Beatles-fania taatusti kylmäksi. Uskaltaisin jopa väittää, että tämän 250-sivuisen suurikokoisen kirjan pitäisi kuulua asiaan vihkiytyneiden kirjahyllyyn. Teoksen sivuilta käy ilmi, että beatlet suhtautuivat soittimiinsa kuten ammattilaisten tuleekin, ja kun mainetta ja rahaa alkoi tulla, kokeilunhalu ja uteliaisuus uusien vermeiden suhteen vain lisääntyivät. Esimerkiksi kun Lennon näki mellotronin, eräänlaisen syntetisaattorin esivaiheen, hän totesi: 'Tuollainen on pakko saada!' Ja niinpä John osti kotiinsa kalliin vekottimen, ensimmäisten joukossa Englannissa. Kirjasta selviää myös miksi Beatles käytti Voxin sinänsä hyviä vahvistimia niin pitkään, syynä oli manageri Brian Epsteinin tekemä sponsorisopimus, josta yhtye katsoi vapautuneensa vasta Epsteinin kuoleman jälkeen 1967. Ja sittenhän alkoi studion lattialta löytyä jo Fenderin järeämpää vahvistinkalustoakin.
Kirja etenee kronologisesti vuosi vuodelta 1950-luvulta Hampurin ajan kautta aina yhtyeen hajoamiseen saakka, ja ilmeisesti jokikinen tiedetty härpätin, jolla kaverit soittivat saa maininnan. En itse ennen tämän lukemista tiennyt, että Harrison ja Lennon ostivat mm. vuonna 1965 sinivalkoiset Fender Stratocasterit, kirjassa on jopa kuva Lennonista stratoineen. Toisaalta George Harrisonin ensimmäinen kolmimikkinen 'lankku' tai sitä edes etäisesti muistuttava sähkökitara oli muutamaa vuotta aikaisemmin tsekkoslovakialainen Futurama, joka oli miehen itsensä mukaan tosin erittäin hankala soitettava. Lennonin ensimmäinen akustinen kitara, Etelä-Afrikassa valmistettu Gallotone Champion saa sekin myös asiaankuuluvaa huomiota. Kyseinen kitarahan myytiin huutokaupassa sittemmin suuresta summasta, joskin uudenveroiseksi restauroidun soittimen aitoudesta on sittemmin ollut väittelyä suuntaan jos toiseenkin. Paul McCartneyn legendaarinen, eräänlaiseksi kulttuuri-ikoniksi ja Beatlesin tavaramerkiksi noussut saksalainen Höfnerin 500/1 -viulubasso tulee myös lukijalle tutuksi, kuinkas muuten. Ringon Ludvig-merkkisestä rumpusetistä selviää puolestaan ainakin se, että tämä valitsi sen soitinliikkeessä vuonna 1963 pikemminkin värin kuin soittotuntuman perusteella. Ja juttua piisaa myös niin Gibsoneista, Epiphoneista, Martineista, Gretscheistä kuin sellaisestakin oudommasta härvelistä nimeltä Cousneoun Monopole. Viimeksi mainitulla muuan David Mason puhalteli ilmoille Penny Lane -kappaleen tunnetut pikkolotrumpettisoolot.
Beatles Gear on siis ainutlaatuinen katsaus Beatles-historian tärkeään joskin jostain syystä aiemmin vähemmälle huomiolle jääneeseen osa-alueeseen. Se ei mielestäni vaadi lukijaltaan samassa määrin palavaa intoa kitaravermeisiin kuin esim. aiemmin arvioimani Guitar Rigs, mutta toisaalta vähintään keskivakavaksi äitynyt Beatles-hulluus lienee kirjasta nauttimisen kannalta eduksi. Ja onhan tässä teoksessa toki ripaus kitarapornoa mukana, pakkohan se on tunnustaa. Mutta hienojen ja osaksi harvinaisten kuvien lisäksi on tarjolla myös hyvä satsi tietoa, josta uskon ainakin Beatlesin ystävien pitävän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti