Mielessäni oli jonkin aikaa itänyt salakavala ajatus uuden akustisen kitaran hankinnasta, mutta koska olen viime kuukausina räpeltänyt satunnaisemmin jotain ainoastaan etäisesti musiikkia muistuttavaa lähinnä sähkökitaralla ja harvemmin bassolla, en oikein saanut perusteltua tätä hankintaa millään järkevällä syyllä. Eräs työkaverini kanssa pidetty vapaamuotoinen sekä mukava laulu- ja soittotilaisuus sysäsi sitten hankintapäätöstä eteenpäin, sillä vanha, uskollinen ja kovia matkan varrella kokenut Washburnin halpisakustinen ei kestänyt koko päivän kestänyttä soittoa kosteassa merellisessä ilmanalassa - huomasin pari päivää session jälkeen, että talla oli haljennut keskeltä melkein koko matkalta. Epäilen, että korjauttaminen maksaa aika lähelle sen mitä koko kitara uutena, joten korjaus saa toistaiseksi odottaa. Sen verran tunnearvoa Washburnilla on, etten sitä oikein poiskaan henno heittää. Ja soihan se yhä, niin kauan kuin talla vain pysyy kasassa...
Siispä päädyin katsastamaan uusia kitaroita. Kirouksenani asiassa on vasenkätisyys - mikä totisesti rajoittaa kotimaan musiikkiliikkeistä löytyvien kitaroiden tarjontaa. Täydellisen typeräähän se on nettikaupasta ostaa akustista kitaraa sitä kokeilematta, mutta kuten sanottu vasurilla ei juuri tässä suhteessa valinnanvaraa ole. Erään saksalaisen T-kirjaimella alkavan tunnetun musiikkiliikkeen vasurivalikoima akustisissa on kuitenkin vähintäänkin kohtalainen, joten sieltä uusi kitara pitkällisen syynäämisen jälkeen lopulta löytyi. Olin haaveillut hankkivani itselleni yhdysvaltalaisen, maineikkaan C.F. Martin & Co. -merkkisen (puoli)akustisen, mutta aina ostopäätöksen tielle on tullut viime kädessä kylmä järki: koska en nyt ole niitä kaikkein teknisimpiä soittajia, on vähän vaikeaa sijoittaa kitaraan pienehkö omaisuus. Onneksi Martin valmistajana on tullut asiassa proletaaria vastaan, mallistosta alkaa löytyä soitinta jo alle kahdeksansadan euron, tosin tällöin pitää tyytyä Meksikossa valmistettuun Martiniin (Ay! Ay! Ay! Me no gusto!) Hieman lisää satsaamalla saakin sitten jo kitaran, jonka sisälmyksistä löytyy se maaginen teksti: Made in Nazareth, Pennsylvania, U.S.A. Jolla ei tietenkään ole pienintäkään vaikutusta kitaran soundiin, mutta soittajansa turhamaista egoa se vaan kummasti hivelee.
Martin GPCPA4 on valmistajansa ns. Grand Performance -malliston tänä vuonna lanseerattu edullisemman luokan kitara, joka on varustettu soololovella (cutaway) ja on malliltaan ns. grand auditorium. GPCPA nelosesta ei oikein netistä löydy vielä tätä kirjoitettaessa arvioita, mutta erään jenkkiläisen musiikkikaupan kolme asiakasta olivat kirjoittamansa perusteella olleet hankintaansa varsin tyytyväisiä. Eräällä aiheeseen liittyvällä foorumilla eräs iäkkäämpi soittaja ja vannoutunut martinisti tosin valitti, ettei tämän kitaran alaäänistä löydy samaa täyteläisyyttä kuin Martinin kalliimmista malleista, mikä varmasti lienee totta, muttei ainakaan itseäni suuremmin haittaa. Tuoreeltaan kitaran ääni tuntui ensi soinnuista lähtien kirkkaalta, erottelevalta - ja tämä oli kaltaiselleni amatöörille yllätys - todella voimakkaalta. Dynamiikka oli siis kohdallaan. Voi sitä helinää kun plektralla komppasin jotain countryhenkistä sointukulkua. Saapa nähdä millaiseksi ääni muuttuu, kun kielet ja samalla koko soitin saavat vähän enemmän soitteluaikaa. Uskoisin, että tämä soitin tulee palvelemaan säestystarpeitani erinomaisesti. Minua miellyttää soittimessa erityisesti hieman ohuempi kaula, pienikätinen kun olen. Millaiselta GPCPA4 sitten kuulostaa vahvistettuna, sitä en osaa sanoa, kun en ole vielä ehtinyt kokeilemaan, mutta ainakin sisäänrakennettu viritin on ehdottomasti hyödyllinen kapistus. Kokopuisen kitaran viimeistely on niin ikään huippuluokkaa, mutta tämä alkaa tänä päivänä olemaan enemmän sääntö kuin poikkeus valmistajasta riippumatta. Pieni yksityiskohta, josta itse myös pidän ovat minimalistiset otelaudan merkit, samoin kun valmistajalleen epätyypillisen mallinen sormisuojus.
On huimaa ajatella, että vielä 1980-luvulla Martin valmisti vain muutamia satoja kitaroita vuodessa, kun niitä nyt valmistuu yli kahdeksankymmentätuhatta samassa ajassa. Yhtiön markkinointijohtaja olikin eräässä haastattelussa aidosti huolissaan siitä, kuinka harvinaisemmat puulajit, joita akustisissa yleisesti käytetään, riittävät tulevaisuudessa. Muistettakoon, että Martinin lisäksi samoja puulajeja himoitsevat myös mm. Taylor, Takamine, Yamaha, Ovation, Gibson, Fender, Ibanez, Larrivee ja 'muutama' muukin valmistaja. Esimerkiksi omassa GPCPA4-mallissani on käytetty sivuihin ja takakanteen afrikkalaista mahonkia, joka ei ole ainakaan vielä uhanalainen puulaji, mutta parinkymmenen vuoden päästä saattaa hyvinkin olla. Jos kuvitellaan kuinka paljon metsää on kaadettava, että kaikki em. valmistajat saavat tuotantokiintiönsä täyteen on määrä ilmeisen huikea, käsittääkseni esimerkiksi kokopuukantta ei ihan ohuesta rungosta pysty väsäämään. Ja vaikka moni valmistaja, kuten Martin, ylpeilee istuttavansa puun aina kaatamansa tilalle, taitaa mennä ihmisikä tai kaksi ennen kuin näistä taimista kasvaa materiaalia tulevaisuuden kitaranikkareille...
Martinin kitaroihin liittyy useita legendoja, onhan merkillä tunnettuja käyttäjiä maailman joka laidalla. Folklaulaja Woody Guthrie oli kaivertanut (tai kirjoittanut - en nyt varmuudella muista) aikoinaan omaan soittimeensa tekstin This Machine Kill Fascists. Huomattavasti käytännöllisempi teksti löytyy nykyään eräästä kitarasta, joka selvisi muutama vuosi sitten New Orleansin tulvista: This Machine Floats. Ja kestäviä pelejähän nämä ovat - Willie Nelsonin matkassa vuosikymmeniä kulkenut, ja jokusen osuman ottanut Trigger -niminen soitin käy tästä esimerkkinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti