1960-luvun puolivälin tietämillä Yhdysvaltain musiikkituottajat olivat hämmennyksen vallassa. Brittipopin ja -rokin massiivinen hyökyaalto Beatlesin innoittamana oli pyyhkäissyt yli mantereen idästä länteen pistäen myyntilistat uuteen uskoon, eikä rapakontakaisesta tarjonnasta oikein löytynyt vastusta englantilaisille. The Beach Boys oli esimerkiksi tähän aikaan jämähtänyt länsirannikolla toistamaan itseään, ja surkeita beatleskopioita tehtailtiin autotalleissa joka puolella maata. Mutta vuonna 1965 julkaistu The Byrds -yhtyeen esikoisalbumi Mr. Tambourine Man palautti jälleen uskon amerikkalaiseen musiikkiin. Aikana, jolloin LP-levyt olivat vielä rock- tai popyhtyeiltä kohtalaisen harvinaisia, ja useimmiten vain yhden hittikappaleen ympärille hätäisesti kasattuja rahastusyrityksiä, oli Byrdsin esikoinen poikkeuksellisesti täyttä tavaraa jokaisen kahdentoista kappaleensa voimalla. Tai jos nyt ihan rehellisiä ollaan, levyn päättävä, kieli poskella tehty versio Vera Lynnin We'll Meet Again -kappaleesta täyttänee kriteerit ns. 'täytekappaleesta'. Kappalehan on tuttu mm. Tohtori Outolempi -elokuvasta.
The Byrdsin tie Columbia-yhtiölle levyttämään oli vähintäänkin monen mutkan takana, ja tarinan mukaan tarvittiin jopa saman yhtiön palkkalistoilla olevan Miles Davisin suositus, jotta kaverit saivat levytyssopimuksen. Columbiahan suhtautui tuohon aikaan hyvin nihkeästi uudenlaiseen 'nuorisomusiikkiin', vaikka sillä olikin sopimus Bob Dylanin kanssa. Mikäli levy-yhtiö haki Byrdsistä jonkinlaista 'Amerikan Beatlesia' se sai siinä pettyä, sillä yhtye kuulostaa tällä ensimmäisellä levyllään aivan uudenlaiselta, vahvasti folksävytteiseltä - mutta toki niitä brittivaikutteitakin on kuultavissa, selkeimmin kenties hitusen rokahtavammassa kappaleessa It's No Use. Tällä levyllä on myös hyvin vahva Dylan-vaikutus, onhan kappaleista peräti neljä tämän käsialaa, myös ykköshitiksi noussut levyn nimikappale. Byrdsit muokkasivat kuitenkin Dylanin kappaleet täysin uuteen uskoon, ja esimerkiksi tiedetään Dylaninkin hämmästelleen innostuneena cover-versiota kappaleestaan All I Really Want To Do, sanoen että 'tämän tahtiinhan voi jopa tanssia!'
The Byrdsin viehätys perustuu jo tällä ensimmäisellä pitkäsoitolla pitkälti siihen, että yhtye yhdisti viisi lahjakasta muusikkoa, joilla oli varsin erilainen tausta - ja vieläpä hyvin erilaiset vahvuudet. Yhtyeen keulahahmo oli folktaustainen laulaja ja kitaristi Jim (Roger) McGuinn, jonka 12-kielisen Rickenbacker-kitaran heleästä soundista tuli eräs 1960-luvun tunnistettavimpia - ja myös korvia hivelevimpiä. McGuinn oli aiemmin soittanut 12-kielistä akustista kitaraa, mutta sai innoituksen sähköisestä kuultuaan George Harrisonin soittavan Rickenbackeria A Hard Day's Night -albumilla. Laulajana McGuinn ei kylläkään ollut ihan ykkösluokkaa, mutta bändikavereilta löytyi tähän hommaan riittävästi apuja, sittemmin mm. Crosby, Stills & Nash -yhtyeessä taituroinut rytmikitaristi David Crosby oli stemmalaulun armoitettu mestari, joka kykeni legendan mukaan heittämään suoraan kohdalleen menevää korkeaa laulustemmaa jopa laulaessaan kappaletta ensimmäistä kertaa. Basisti Chris Hillman oli alun perin bluegrass-miehiä, ja pystyi mandoliinillaan kantrin lisäksi kepittelemään jopa John Coltrane -vaikutteisia sooloja, mutta kykeni varsin pätevään taustalauluun hänkin. Eikä unohtaa sovi Gene Clarkia, joka oli yhtyeen kiistatta paras lauluntekijä, jonka kynästä ovat lähtöisin mm. tällä levyllä oleva kaunistunnelmainen Here Without You sekä 'Tamburiinimiehen' singlejulkaisun B-puoli, myös LP:lle päätynyt I Knew I'd Want You. Jo Clarkin varhaiset sävellykset osoittavat, että Byrds olisi luultavasti pärjännyt ilman covermateriaaliakin. Rumpali Michael Clarke piti arvossa suuria jazzrumpaleita, ja vaikkei nyt taidoiltaan näiden luokkaa ollutkaan, osasi hänkin paukutella sen verran hyvin, että sai pidettyä kokonaisuuden kasassa. Ironista kyllä, tällä albumilla käytettiin soitossa vielä kovan luokan studiomuusikoita, kenties Columbia ei luottanut uusiin tulokkaisiinsa tarpeeksi. Esimerkiksi Clarke sai väistyä rumpujakkaralta Hal Blainen tieltä. Tuhansien sessioiden karaisema Blainehan rummuttelee mm. The Beach Boysin huikella Pet Sounds -levyllä.
Mr. Tambourine Man nosti The Byrdsin kertaheitolla isoksi nimeksi niin kotimaassaan kuin muuallakin, ja hyviä levyjäkin ilmestyi tulevina vuosina vielä muutama, mutta valitettavasti yhtyeen kaupallinen menestys jäi varsin lyhytaikaiseksi. Kun yhtyeen musiikki muuttui jatkossa muutaman piirun verran kokeellisemmaksi, katosivat sen myötä kirkuvat fanilaumat, siinä missä levyjä ostavat massatkin. Gene Clark, David Crosby ja Michael Clarke hakivat sittemmin kukin tahoillaan myös hanakasti inspiraatiota pullosta - kohtalokkain seurauksin. Ja yhä keikkaileva, folkjuurilleen palannut, ikäisekseen yllättävän nuorekkaan oloinen Roger McGuinn onkin lakonisesti sanonut, että Byrds olisi pitänyt pistää jäihin jo paljon aikaisemmin kuin 1970-luvulla. Tämän levyn lisäksi yhtyeen hienoin mestariteos on epäilemättä country rock -tyyliä määrittänyt erinomainen Sweetheart Of The Rodeo, mutta siitä kenties joskus myöhemmin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti