Levyarvio: Roy Harper - Stormcock (1971)

Englantilainen, parin päivän päästä 70-vuotta täyttävä herra nimeltä Roy Harper (s.1941) oli minulle vuosia vain nimi Led Zeppelinin tälle omistamassa vaatimattomassa kappaleessa (Hats Off To) Roy Harper, eikä Zeppelin-kirja Jumalten vasarakaan kunnolla selventänyt, millainen muusikko oikein on kyseessä. Sen verranhan tämän opuksen sivuilta kuitenkin selvisi, että puolikas Zeppeliniä, eli Robert Plant ja Jimmy Page pitivät erittäin suuressa arvossa tätä Manchesterissa syntynyttä hyvin persoonallista laulajaa ja taiteessaan tinkimätöntä epäkaupallista lauluntekijää. Harperhan sai olla mukana Zeppelinin kiertueella, jolla tätä kohdeltiin hetken kuin kuningasta tai modernin runouden ruhtinasta. Jossain vaiheessa Harper ilmeisesti käytteli sen verran reippaasti bändin tarjoamia mieltä stimuloivia virvokkeita, että keksi jossain konsertissa mennä lavan reunalle heiluttamaan pariksi tunniksi shamaanin lailla pientä lelugorillaa, kuvitellen hörhöilyllään ilmeisesti kyseisen taikakalun antavan Zeppelinille maagisia kykyjä. Tämä riitti manageri Peter Grantille ja kiertueväelle, jotka olivat joutuneet palvomaan Harperia kylliksi, ja tämän hetkellinen asema Zeppelinin messiaana oli ohi. Zeppelinin lisäksihän mies on sittemmin tehnyt yhteistyötä mm. Pink Floydin ja Paul McCartneyn kanssa.

Uncut-lehden toukokuun numerossa oli juttua Harperista enemmänkin, hänet mainittiin mm. Fleet Foxesin eräänä innoittajana, ja lehden viimeisen sivun kolumnissa oli varsin hupaisia muisteloita tästä oman polkunsa tallaajasta. Vaikka Harper on jäänyt pienten piirien arvostamaksi, mies ei koskaan ole suostunut ymmärtämään miksi. Hän onkin itse todennut: 'I've done some fucking great work and I just can't understand why it hasn't received the acclaim it deserves.' Yksi syy suuren suosion puutteeseen saattaa olla se, että tiukasti omaa linjaansa seuraava mies on vaihtanut levy-yhtiötä ja tuottajaa useasti, lisäksi Uncutin mukaan tämän keikat saattoivat olla vähintäänkin hämmentäviä. Hän saattoi sille päälle sattuessaan esimerkiksi aloittaa kymmenen kappaletta esittämättä niistä yhtäkään loppuun, biisintynkien välillä artisti saattoi jaaritella kymmeniä minuutteja antaen tajunnanvirtansa viedä yleisön joko hulluuden tai nerouden alkulähteille.

Tätä taustaa vasten olivat ennakko-odotukseni Harperin kenties arvostetuimman albumin, vuonna 1971 ilmestyneen Stormcockin suhteen vähintäänkin uteliaita. En oikein tiennyt mitä tältä odottaa, mutta sen verran on kyllä muutaman kuuntelun jälkeen sanottava, että ei tämä vahva levy todellakaan ole minkään tekotaiteellisen puolihullun pikaisesti kyhätty räpellys, vaan vakavasti otettavan, hyvin omaperäisen artistin hieno voimannäyte. Ainoastaan neljä pitkää kappaletta sisältävä albumi liikkuu ovelasti jossain perinnetietoisen folkin ja jopa jonkinasteisen progen välimaastossa. Harperin taidokasta lyriikkaa on mm. Jethro Tullin Ian Anderson ylistänyt - eikä ilmeisesti syyttä. Sanon ilmeisesti, koska se on monin paikoin sen verran vaikeaselkoista, ettei oma englannintaitoni kääntämiseen riitä, mutta kappaleiden teemat kyllä avautuvat hyvin. Harper ei ole akustisen kitaran soittajana huonoimmasta päästä, ja toisessa kappaleessa häntä auttaa kitaroinnissa Flavius Mercurius. Ja kukahan hän sitten on? Kyseessä on tietenkin Harperin kaveri Jimmy Page, joka joutui levyttämään salanimen turvin sopimusrikkomuksen pelossa. Levyn pelkistetty, mutta samalla useita hienoja koukkuja sisältävä äänimaisema hyödyntää paikoin myös upeasti päällekkäisäänitystä, etenkin Harperin lauluosuuksissa, ja onpa paikoin isompaa orkesteriakin käytetty. Se tunnustettakoon, että laulajana Harper ei ole ihan kovinta luokkaa, mutta tulkinnat pelastavat yllättävän paljon. Ja sanottakoon omana mielipiteenäni pelkästään tämän levyn perusteella, että kyllä tätä ukkoa mieluummin kuuntelen, kuin vaikkapa Neil Youngia.

Stormcock sai odottaa virallista uudelleenjulkaisua käsittääkseni vuoteen 2007 saakka, Harper nimittäin suhtautuu varsin penseästi CD-formaattiin, tähän liittyen voivat aiheesta kiinnostuneet lukaista miehen mielipiteitä asiasta tämän kotisivun yhteydessä olevasta blogista. Harper muuten pitää itsekin Stormcockia 'ajattomana' levynä ja tuotantonsa parhaimmistoon kuuluvana - ja kyllähän minäkin tätä uskallan rohkeimmille lukijoilleni suositella. Katsoin muuten ihan huvikseni, kuinka paljon Harperilla on nykyään faneja esimerkiksi facebookissa. Jonkin verran vaille 3500. Sir Cliff Richardilla niitä oli kuutisen kertaa enemmän, mikä on jälleen yksi osoitus siitä, että ehdotonta oikeudenmukaisuutta ei maailmassamme ole...