Johnny Cash (1932-2003) oli countryn vaikutusvaltaisimpia hahmoja, ja kaikilla mittapuilla suuri esiintyjä, joka ei kaiketi ihmeemmin edes täällä Euroopan reunamilla esittelyjä enää kaipaa. Miehen upea ura kesti lähes puoli vuosisataa, ja vaikka Cashia yleensä pidetään yhtenä genren suurimmista nimistä, oli tämä elinaikanaan - etenkin ennen 1990-lukua ja viimeistä suurta 'comebackia' vanhoillisimpien kantripiirien silmissä ulkopuolinen, toisaalta Cash ei käsittääkseni oikein ymmärtänyt CMA:n sponsoroimaa uuden aallon 'kantriksi' kutsuttua ylituotettua jodlaustakaan. Cashin levytysura alkoi jo 1950-luvulla Sam Phillipsin maineikkaalla Sun-levymerkillä, ja jatkui seuraavina vuosikymmeninä Columbialla ja Mercuryllä. 1980-luvun lopulla lyhytaikainen yhteistyö Mercury-yhtiön kanssa ei ollut taiteellisesti ehkä miehen parasta aikaa, olkoonkin, että vuonna 1991 julkaistu Mystery Of Life ei mielestäni ole paikka paikoin ollenkaan hullumpi kiekko. Levynteon ohellahan Cash oli erittäin ahkera keikkailija, ja tuskinpa moneen muuhun artistiin sopii yhtä hyvin miehen itsensäkin esittämä kappale I've Been Everywhere, joka on pariin minuuttiin tiivistetty lyhyt oppimäärä Amerikan maantiedosta. Oman suosikkiversioni kyseisestä kappaleesta esittää tosin Hank Snow.
Vuonna 1994 Cash teki sitten tämän, lukuisia jatko-osia poikineen levyn American-merkille tuottajasuuruus Rick Rubinin kanssa. Rubinia ei ihan äkkiseltään saattanut kuvitella yhteistyöhön tämän perinnetietoisen jättiläisen kanssa, olihan mies tuottanut aiemmin mm. Red Hot Chili Peppersin ja Beastie Boysin kaltaisia yhtyeitä, ja oikeastaan kaikkea muuta kuin vanhan koulukunnan kantria. Rubin oli kuitenkin edellisenä vuonna suorastaan vaatinut, että saisi kokeilla levyntekoa Cashin kanssa. American Recordings, jota seurasi siis vielä monta arvostettua levyä, nosti iäkkään Johnny Cashin vielä kerran ansaitusti suuren yleisön tietoisuuteen ja sai myös Grammy-palkinnon. Tämä tunnelmaltaan intiimi ensimmäinen American-albumi on äärimmilleen pelkistetty, ainoastaan Cashin hienon, elämää kokeneen syvän äänen ja Martinin Dreadnought-tyylisen akustisen kitaran varassa kulkeva tummahko kokonaisuus, jolla Cash esittää paitsi itselleen läheisiä kappaleita, myös todennäköisesti pari Rubinin ehdottamaa. Suurin osa materiaalista on äänitetty miehen Tennesseessä sijainneen mökin olohuoneessa. Tuotannollisesti albumi onkin kaikkein yksinkertaisin koko American-sarjasta. Äänityksessä ei ole käytetty mitään vippaskonsteja, edes lisättyä kaikua. Cashin säestystyyli ei kenties ole niitä maailman hienostuneimpia, joskin ajaa kyllä asiansa. Miehen ensimmäinen ja ilmeisesti myös ainoa 'oppi-isä' kitaransoitossa oli tämän nuoruudessa Arkansasissa polion sairastanut Pete Barnhill, jonka soitto ja asenne puutteineenkin teki nuoreen Cashiin suuren vaikutuksen.
Muistan hankkineeni tämän erinomaisen albumin joko tuoreeltaan vuonna 1994 tai mahdollisesti kenties seuraavana vuonna, eivätkä sen hienous ja vivahteikkuus rehellisesti sanottuna aluksi oikein valjenneet minulle - vierastin ehkä myös nuorempana hieman levyn gospelvaikutteita, mutta vuosien vieriessä se on saanut kuunteluaikaa enenevässä määrin, ja on siinä samalla jotenkin salakavalasti noussut yhdessä kahden seuraavan American-sarjalaisen kanssa (Unchained & Solitary Man) suosikkilevytyksiksini koko Cashin laajasta tuotannosta. Sellaiset kappaleet, kuten vaikkapa levyn avaava yltiötraaginen murhaballadi Delia's Gone, Drive On sekä Let The Train Blow The Whistle ovat ehdottoman tarttuvia - ja juuri näitä kolmea biisiä olen myös itse vuosien varrella tapaillut, joskus onnistuneemmin, joskus taas vähän sinne päin. Etenkin Cashin resitatiivityyliä hienosti esittelevä, Vietnamin sodan traumoja ruotiva Drive On ei aina oikein ota luonnistaakseen härmäläisellä mentaliteetilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti