Kuukauden klassikkolevy: Robert Johnson - The Complete Recordings(1996)

Kukapa bluesin vannoutunut ystävä ei tuntisi useasti toistettua tarinaa paholaiselle sielunsa myyneestä Robert Johnsonista, joka sai kuolemattomasta sielustaan vastineeksi kitaransoittotaidon, jota aikalaiset saattoivat vain hämmästellä ja ihastella. Johnsonin elämä on sittemmin vuosikymmenten saatossa muuttunut faktan ja fiktion hämmentäväksi sekoitukseksi, jota on yritetty setviä niin tavallisten harrastelijoiden kuin oppineempienkin taholta. Johnsonia on paitsi nostettu jalustalle, häntä on myös vähintään yhtä hanakasti revitty tältä jalustalta alas. Toisten mielestä tämä oli bluesin tärkeimpiä vaikuttajia, peruskivi, jonka varaan monet tulevat suuret bluesesiintyjät saattoivat oman musiikillisen ilmaisunsa rakentaa, mutta onpa niitäkin, joiden mielestä Johnson ei ollut kuin yksi esiintyjä muiden joukossa, joka sitä paitsi suoranaisesti kopioi kollegoiltaan ja edeltäjiltään. Tähän jälkimmäiseen mielipiteeseen minun on henkilökohtaisesti aika vaikea yhtyä, koska mielestäni bluesissa on pohjimmiltaan kyse paljolti siitä, että kukin esiintyjä muokkaa jo olemassaolevia, tuttuja rakenteita omanlaisikseen - ja mitä lyriikoihin tulee - nappaa säkeen sieltä, toisen täältä, keksii itse loput - ja luo lopulta mielessään täten jotain uutta - toki tiettyjen valmiiten kehysten sisällä. En kutsuisi tätä plagionniksi vaan jonkinlaiseksi 'luonnolliseksi kehitykseksi', sellaiseksi joka on säilyttänyt bluesin elinvoimaisena musiikinmuotona nykyaikanakin. Ja Robert Johnsonin kappaleet kuuluvat tänä päivänäkin bluesinsa tuntevan soittajan perusrepertuaariin, joko sellaisinaan tai vahvasti muuteltuina.

Robert Johnson eli varsin lyhyen joskin värikkään elämän, syntyen nykytiedon mukaan vuonna 1911 ja menehtyen vuonna 1938. Kuolinsyyksi on sanottu myrkytystä, joka johtui viskiin laitetusta strykniinistä, mutta ilmeisesti Johnson toipui myrkytyksestä, mutta kuoli sen heikentämänä jonkin ajan kuluttua keuhkokuumeeseen. Hautapaikastakaan ei ole varmaa tietoa. Lyhyen uransa aikana Johnson ehti levyttää Teksasissa vuosina 1936-37 ainoastaan 29 kappaletta, osasta myös vaihtoehtoiset otot, jotka on kaikki survottu tälle Columbian vuonna 1996 (alunperin kaiketi 1990) julkaisemalle kahden levyn kokoelmalle. Tätä ennen Johnsonin tunnetuin kokoelma oli samaiselle levymerkille vuonna 1961 ilmestynyt King Of The Delta Blues Singers, joka myi huikeat yli miljoona kappaletta - ja edesauttoi hyvin vahvasti tuntemamme Johnson-legendan syntyä, esitellen tämän unhoksiin jääneen bluessuuruuden rock-sukupolvelle. Esimerkiksi Eric Clapton on pitänyt Johnsonia kitarajumalanaan, jopa siinä määrin, ettei johonkin aikaan halunnut edes tuntea sivistymättömiä ihmisiä, jotka eivät olleet kuulleet Johnsonista. Muutama vuosi sittenhän Clapton julkaisi oman Johnson -tribuuttinsa Me & Mr. Johnson, mutta kuunnellessani sen hiljattain parin vuoden tauon jälkeen, oli todettava, että vähän keskinkertainen ja pikkuisen turhan hengetön kokonaisuus oli kyseessä. Ei niinkään soiton, vaan laulun vuoksi. Tuntuu, että Clapton onnistuu laulupuolellaan keskivertoa paremmin live-esityksissään. Omasta puolestani uskallan suositella Telarc-levymerkin useiden artistien Johnson-tribuuttia Hellhound On My Trail, josta löytyy jo selvästi enemmän sitä kaivattua kipinää...

Nykyisinhän Robert Johnsonin kokoelmia löytää liki mistä tahansa CD-alekorista tai levyantikasta muutamalla eurolla ja saapa tämän tuotannon kaiketi netistä ilmaiseksi imuroidakin, mutta heinäkuun klassikkolevyksi satunnaisotannalla valitsemani tupla The Complete Recordings on suositeltava valinta jo siksi, että se sisältää paitsi kaiken mahdollisen (tiedetyn) tuotannon, myös kattavat sekä asialliset kansitekstit - ja mikä tärkeintä kappaleiden sanat tarpeellisine selityksineen. Johnsonin lyriikathan ovat luku sinänsä, niistä kun löytyy iso osa ihmiselon kirjoa: vimmaa, huumoria, tuskaa, rakkautta, vertauskuvia ja tietenkin kaksimielisyyttä, kuten vaikkapa Robert Plantia suunnattomasti viehättäneestä ja inspiroineesta kappaleesta Travelin Riverside Blues. Viime aikoinahan on ollut jonkin verran myös keskustelua siitä, onko Johnsonin vanhojen levytysten kierrosnopeus kenties liian korkea? Joidenkin mukaan tämän lauluääni kuulostaa hidastettuna huomattavasti luonnollisemmalta. Sanoisin, että tämä on nyt taas tällaista turhaa spekulointia. Saahan Martti Talvelankin kuulostamaan pikkuoravalta vinyylilevyn kierrosnopeutta nostamalla...