Irlantilaisen kitaristilegendan Rory Gallagherin (1948-1995) levytettyä tuotantoa on siinä mielessä vähän hankala arvioida, että tämän vihreän saaren virtuoosin jokikisellä studiolevyllä on aina reipas annos timantinkovaa soitantaa, mutta samalla myös joitakin herran itsensä tekemiä keskivertoja kappaleita jotka eivät aina kuulijaa ihmeemmin sytytä. Toisaalta on sanottu, että Gallagher jos joku oli ehdottomasti parhaimmillaan konserteissaan, ja sai yleisöltä lisää virtaa intensiiviseen esiintymiseensä. Tämän asian puolesta puhuu mm. parisen vuotta sitten DVD:llä julkaistu hyvä joskin äänen- ja kuvanlaadultaan vaihteleva boksi miehen Saksassa taltioiduista TV-esiintymisistä, joista viimeistään käsittää kuinka kovasta äijästä onkaan kyse. Nimenomaan mantereellahan Rory oli todella suosittu, vaikka Amerikka jäikin valloittamatta. Taitaapa muistaakseni joku Pariisin kadunpätkä olla nimetty herran mukaan... Jollei Gallagherin tuotanto ole entuudestaan tuttua, voinkin suositella vuoden 1974 Irlannin kiertueelta tehtyä maineikasta livetaltiointia (saatavana CD:n lisäksi myös BluRay -muodossa, joskin lukemani mukaan jälkimmäisen äänen masterointi on sössitty) sekä tätä vuonna 1976 julkaistua Calling Card -albumia, joka on kenties onnistunein Gallagherin studioalbumeista. Samalla se oli myös viimeinen, jolla soitti miehen uskollinen ja pitkäaikainen yhtye, kosketinsoittaja Lou Martin, rumpali Rod De'Ath sekä mielestäni homman hienosti kasassa pitävä basisti Gerry McAvoy.
Calling Card on kappaleiltaan selvästi rosoisempaa bluesia kunniakkaasti edustava tiivis ja tuhti kokonaisuus, mutta tarvittaessa sävyltään tiukempaakin, funkiin viittaavaa poljentoa löytyy, esimerkiksi kappaleessa Jackknife Beat. Rory Gallagher ei ollut laulajana ehkä ihan samaa luokkaa kuin soittajana, mutta kuitenkin ihan kohtuullinen ja kun on asennetta, niin mitäpä muuta sitten tarvitaankaan. Sanoituksissaan Gallagher toi usein esiin intohimonsa kuuluisan yhdysvaltalaisen dekkarikirjailijan, Dashiell Hammettin tuotantoon, tällä levyllä tätä aihetta sivuaa kappale Secret Agent. Albumin upeus avautui itselleni vasta muutaman kuuntelukerran jälkeen, sillä jokaisella kappaleella Gallagher tuntuu soittajana paljastavan eri puolia osaamisestaan. Herran soitossa yhdistyykin varsin ainutlaatuisella tavalla alkuvoimainen revitys hienovaraiseen herkkyyteen. Esikuviahan Rorylla riitti bluesin saralla useitakin, mm. Albert King. Levyn päättää akustisempi Barley & Grape Rag, jälleen yksi osoitus miehen monipuolisuudesta. Sen verran on silti tähän todettava, että akustista Gallagheria edustaa paremmin aiemmin mainitun DVD-lootan ensimmäisen levyn setti, jossa ukko on livetilanteessa totisesti elementissään. Mutta Calling Card on joka tapauksessa hieno albumi, ja mielestäni mitä mainioin tapa tutustua Gallagherin tuotantoon. 1990-luvun lopulla uusiksi masteroitu levy on myös äänenlaadultaan varsin hyvälaatuinen, ja sisältää myös pari bonuskappaletta.
Rory Gallagher taisi joskus sanoa jotain sensuuntaista, että kova blueselämä tien päällä koituu lopulta tämän kohtaloksi. Ja näinhän siinä valitettavasti kävi, alkoholi ja lääkkeet kaatoivat miehen lopulta vuonna 1995, kun tämä menehtyi maksansiirron jälkeen tulehdukseen. Roryn viimeisiä esityksiä löytyy kaiketi netistä jokunen, mutta ne ovat pääsääntöisesti varsin surullista katseltavaa. Tämän sympaattisen ja herkän kitarasankarin muisto elää kuitenkin vahvana varhaisemman tuotannon esityksissä. Ja Gallagherin velipoika Donal on ollut aktiivisesti mukana monissa projekteissa, joiden ansioista Gallagherin unohdettua tai 'kadonnutta' tuotantoa on saatu julkaistua uudelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti