Levon Helmin (s.1940) sooloura ei The Bandin hajoamisen jälkeen ole kovin ihmeellinen ollut, vaikka rumpujensa takana ahkeroinut mies on ollut mukana vierailevana tähtenä useilla levyillä. Ja hääräillyt vuosien varrella myös ansiokkaasti tuotantopuolella. Omat levyt eivät vain ole olleet sen tasoisia, että niitä olisi ainakaan rapakon täällä puolella kummemmin noteerattu. Vasta neljä vuotta sitten alkoi tapahtua, kun mies julkaisi perinnetietoisen roots-henkisen ja kriitikoilta pääosin suitsutusta keränneen Dirt Farmer -albuminsa. Ja kun vanha kone lähti yskien käyntiin, sai levy pari vuotta myöhemmin jatkoa, tämän kohtalaisen onnistuneen Electric Dirt -kiekon muodossa. Voi tietenkin kysyä, onko Helmillä edes ollut aiemmin suuremmin kiinnostusta soolouransa lämmittelyyn - onhan äijä ilmeisesti nähnyt ja kokenut pitkän ja vaiherikkaan uransa varrella kaiken mahdollisen. Mutta niinpä voi myös todeta, että tuskin Helm vanhoilla päivillään enää musiikkia ainakaan pelkästään rahan vuoksi tekee. Ilmeisesti Arkansasin vanha kettu onkin ollut fiksuin Robbie Robertsonin lisäksi neljästä muusta The Bandin jäsenestä tai näiden perikunnista - hän on ainoana kieltäytynyt myymästä osuuttaan The Bandin oikeuksiin Robertsonille, ja saa siten yhä siivunsa yhtyeen rojalteista. Onpahan ukko yrittänyt jopa näyttelemistä, itselleni ei tosin tule mieleen kuin sivuosa Mark Wahlbergin tähdittämässä Shooter -elokuvassa.
Electric Dirt -levyn avaa Jerry Garcian ja Robert Hunterin käsialaa oleva Tennessee Jed, joka ainakin omiin korviini muistuttaa enemmän kuin etäisesti The Bandin kulta-ajasta. Sattumaahan tämä ei tietenkään ole, sillä olihan Helm lauluäänineen ja rumpuineen yhtyeessä varsin tunnistettava osatekijä. Helmin ääni on vuosien vieriessä ja lisämailien kertyessä mittariin muuttunut asteen verran hatarammaksi, mutta kyllä siinä vielä oma tunnistettava särmänsä on. Mieheltähän leikattiin joku aika sitten kurkkusyöpä, tätä ajatellen laulanta kuulostaa jopa yllättävän hyvältä. Eri asia onkin sitten, pitääkö miehen persoonallisesta äänestä ylipäätään - se kun saattaa nostaa mieleen ruosteisissa saranoissaan narisevan säänpieksämän ladonoven. Itselläni Helmin laulutyyliin tottuminen otti aikansa, mutta kylläpä tätä jo nykyään varsin mukavasti kuulostelee. Jos avauskappaleesssa tallataan ainakin osittain The Bandin jalanjälkiä, on jatko sitten selvästi rehevää, joskin myös pelkistettyä juurimusiikkia. Toisessa kappaleessa Move Along Train otetaan harppaus gospelin suuntaan - ja jatkossa mennään eteenpäin countryn,bluesin ja jopa vähän soulinkin siivittämänä. Tuotteliaaksi lauluntekijäksi Helmistä ei näköjään ole: levyn kolmas raita, kaihoisa Growin' Trade on nimittäin ainoa, jonka tekijäksi hänet mainitaan, yhdessä kitaristi Larry Campbellin kanssa. Campbell on muutenkin levyllä isossa roolissa soittaen paitsi kitaroita, myös mandoliinia ja viulua. Tärkeässä osassa ovat myös taustalaulajat, Teresa Williams sekä Helmin tytär Amy.
Pitkän tien kulkenut Levon Helm kunnioittaa selvästi kotimaansa rikasta musiikkiperintöä, tälle albumille on päätynyt myös kaksi McKinley Morganfieldin kappaletta. Tämä herrahan tunnetaan paremmin Muddy Watersin nimellä. Esimerkiksi Stuff You Gotta Watch on ihan mukiinmenevä, joskin ehkä hivenen hiomaton tulkinta, jossa hauskana lisänä on mukana myös haitari. Golden Bird -kappaleessa ollaankin jo puolestaan selvästi amerikkalaisen kansanmusiikin alkulähteillä. Loppua kohden meininki levyllä valitettavasti yllättäen hieman väsähtää vaikka soitto kovenee, ehkäpä "Mr. New Orleansina" tunnetun Allen Toussaintin puhallinsovitukset ovat paikoin liikaa. Mutta tästäkin huolimatta Electric Dirt on kyllä tutustumisen arvoinen kiekko mikäli perinnetietoinen rootsryminä kuulijaan putoaa, sen musiikki vie paikoin kuulijan ajatukset albumin kansikuvan kaltaiseen maisemaan; vanha mies soittaa kitaraa pienen maalaistalon kuistilla, peltoja on silmänkantamattomiin, pihalla traktori, sähkölinja katoaa horisonttiin, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja nuotit sinkoavat kitarasta ilmoille täydentäen idyllin. Äänenlaadullisesti Electric Dirt on ihan hyvää perustasoa, joskin hivenen kuivahko. Ainakin tilantuntua tai 'ilmaa' instumenttien ympärillä voisi olla enemmänkin. Levyä kuunnellessa tuntuu myös, että esimerkiksi rumpusoundien osalta Helm on tavoitellut The Bandin aikaista 'puista' ääntä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Mutta hedelmätöntähän tätä on verrata Helmin aiempiin tekemisiin, hieno levy vanhalta veteraanimuusikolta joka tapauksessa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti