Hiljattain tehokuuntelua saanut Pekka Strengin levy innoitti minut penkomaan jälleen levyhyllyäni siinä toivossa, että löytäisin mahdollisesti viime vuosituhannen loppuvuosina CD-muodossa hankkimani ja sittemmin hyllyssäni sinne tänne hajaantuneet Jukka Tolosen levyt. Tämä nyt arvioitavana oleva levy sisältää yhdellä CD:llä miehen kolmannen ja neljännen sooloalbumin, ja päätyi arvioitavaksi juuri nyt lähinnä siitä syystä, että se on selkeästi vähiten kuunteluaikaa saanut omista Tolosistani, joita lienee kaikkiaan seitsemisen kappaletta. Tosin eivätpä muutkaan tämän kotimaisen kitaralegendan albumeista ole viimeisen kymmenen vuoden aikana itselläni juuri soittoaikaa saaneet, joten ehkäpä siksikin oli syytä laittaa vain levy kiltisti pyörittimen uumeniin, ja kuunnella josko toimii kuten nuorempana. Ensiksi levy piti kuitenkin kuitenkin löytää, ja löytyihän se lopulta pitkällisen kyttäämisen jälkeen, jostain kumman syystä klassisen musiikin seasta, Prokofjevin pianokonserttojen ja Vivaldin Stabat Materin välistä.
Vuonna 1952 syntynyt ja muusikonuransa jo 14-vuotiaana aloittanut Jukka Tolonen oli 1970-luvulla kiistatta maamme suurin kitaravirtuoosi. Tasavallan Presidentin riveistä jopa kansainväliseen kuuluisuuteen noussut lahjakas soittaja olikin tällä vuosikymmenellä todella kovassa vedossa, ja mielenkiintoisia levyjä syntyi tasaiseen tahtiin. Jo ensimmäinen sooloalbumi, ytimekkäästi nimetty Tolonen! vuodelta 1971 sisälsi kovaa materiaalia, sitä seurannut Summer Games oli taasen edeltäjäänsä rauhallisempi ja kolmantena ilmestyi vuonna 1974 sitten Måns Groundstroemin tuottama The Hook, joka osoittautuikin huomattavasti paremmaksi levyksi kun muistin. The Hook -albumin äänenlaatu on myös tuon ajan kotimaista tuotantoa ajatellen poikkeuksellisen hyvällä tasolla - syy tähän selvisi kansitekstejä lunttaamalla: se ei näet olekaan kotimaassa äänitetty, vaan Ruotsissa, Abbankin käyttämän Marcus Music Ab:n studioilla Tukholmassa. Tämä oli tiettävästi ensimmäinen kerta, kun Love Records vuokrasi ulkomailta studioaikaa. Sittemminhän tässä samaisessa pajassa taottiin kasaan myös Hurriganesin kestoklassikko Roadrunner.
Ainoastaan neljä kappaletta sisältävän levyn avaa liki kolmetoistaminuuttinen Aurora Borealis, joka alkaa komean jylhästi, mutta mukana on myös keveämpiä, jopa hivenen leikkisiä elementtejä. Jotka ovat muuten läsnä levyllä yleisemminkin. Kitaroinnin lisäksi Tolonen vastaa levyn piano-osuuksista ja vaikka mies nimen omaan kitarataiturina tunnetaan, on annettava tunnustusta myös herran sävellystaidoille. Mutta Tolonen ei kuitenkaan vie muulta yhtyeeltä kunniaa paistattelemalla yksin parrasvaloissa, kokonaisuutta ajatellen kitarasoolot tuntuvat olevan tällä kiekolla jopa hieman toisarvoisia. Yhtyeessähän soitti liuta tuttuja ukkoja ja kovan luokan ammattilaisia: Esa Kotilainen, Esko Rosnell, Seppo 'Paroni' Paakkunainen, Heikki Virtanen ja Pekka Pöyry. Toisessa, tilaustyönä tehdyssä kappaleessa nimeltä Starfish mennään piirun verran jazzahtavampaan suuntaan ja bändiin liittyy vielä muutama länsinaapurin jazzmies, itselleni näistä ainoastaan tenorifonisti Jan Klingin nimi oli edes etäisesti tuttu. Kolmas kappale The Sea on tämän levyn tunnelmapala, mutta päätösraita ja nimikappale, tarttuva The Hook on kyllä ehdottomasti lievästä hämäryydestään huolimatta albumin kohokohta. Tolosen wah-wah -pedaalin taidokas käyttö saa aikaan hataran mielleyhtymän Turhapuroleffojen soundtrackeista ripauksella Thelonious Monkia ja loppua kohden meno yltyy jo sellaiseksi, että ollaan jo lähellä free-jazzin mystisiä rajaseutuja.
Jos The Hook on levynä hyvä ja tänäkin päivänä kuuntelukelpoinen kokonaisuus, ihan samaa ei voi sanoa sen seuraajasta, Otto Donnerin tuottamasta ja niin ikään Tukholmassa äänitetystä Hystericasta. Samana vuonna julkaistu Hysterica ei ole tosin missään nimessä huono, mutta siitä vain kuulee, että kenties yritystä on ollut tällä kertaa vähän liikaa. Levyn kaksi ensimmäistä kappaletta Jimi ja Django ovat selvästi Tolosen kunnianosoituksia kahdelle kitarajumalalle, lätyn avaava Jimi ei tosin saa ilmaa siipiensä alle kuin vasta loppupuolella ja Django on kyllä menevää ja tyylikästä soitantaa sisältävä jazzmausteinen kappale, mutta Django Reinhardtista se ei muistuta kuin nimellään. Hilpeä Tiger on levyn parhaita ja mieleenpainuvimpia repäisyjä, jonka aikana Tolonen innostuu heittämään kehiin jopa itämaista asteikkoa. Mutta aivan kappaleen loppuun ilmeisesti huumorimielessä ängetty pätkä Kuningaskobra -kappaletta kuulostaa omiin korviini kyllä poikkeuksellisen kornilta tyylirikolta. Ja jossain vaiheessa levyä Esa Kotilainen tarjoilee myös moog-syntikkansa ujellusta enemmän kuin kenties on tarpeen. Kaikesta huolimatta Hysterica sisältää silti hyvää ja nautittavaa progahtavaa menoa ja paikoin korvia hivelevää kitarointia, mutta selvästi viihtellisemmällä asenteella, kuin Tolosen aiemmat levytykset. Ja yhdessä nämä kaksi albumia tarjoavat kontrasteineenkin kuulijalleen joka tapauksessa tukevan satsin kotimaisen musiikin tärkeää historiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti