Kirja-arvio: Mötley Crüe The Dirt - törkytehdas

Jo aikaa sitten julkaistu Törkytehdas on ehtinyt Suomessakin peräti 13. painokseensa, joten voitaneen hyvin sanoa, että tämä teos on löytänyt lukijakuntansa ihan kiitettävästi. Kesälomalla oli itsellänikin aikaa tämä vihdoin lukea pokkariversiona, vaikka kirjan luettuani en tullut hullua hurskaammaksi siitä, onko 1980-luvulla suursuosioon yltänyt Mötley Crüe musiikillisessa mielessä mielenkiintoinen bändi vai ei. Täytynee kai kuunnella jokunen levy saadakseen tästä tärkeästä kysymyksestä selvän. Yhtyeen myrskyisää taipaletta kuvaava kirjahan ei tätä tietenkään voi valaista, mutta muutenhan tästä yli 400-sivuisesta tuotoksesta kyllä selvisi yhtä sun toista. Jo kirjaa avaamattakin on jo heikommallakin hahmotuksella pääteltävissä mitä tuleman pitää. Takakannessa toitotetaan että kyseessä on 'kaikkien aikojen rockkirja' ja 'maailman pahamaineisimman bändin tunnustukset'. Sanoisin, että jo näillä lupauksilla rima nostetaan niin ylös, että hiukankin kriittisempi lukija saadaan äkkiä epäilevälle kannalle. Kirjaa lukiessa ajatukset eivät olleet pysyä koossa, tuntui kuin bändin jäsenten kertomana syntyi kummallinen ja sekava vyyhti, jota selvittääksen lukijan olisi itsekin pitänyt käydä reippaasti ylikierroksilla. Ja kenties olla perillä yhtyeen vaiheista edes pintapuolisesti. No, tiesinähän minä että yhtye on tehnyt coverin Beatlesin Helter Skelteristä, mutta siinäpä se tietouteni sitten olikin.

Kun neljä alun perinkin enemmän tai vähemmän moniongelmaista amerikkalaista nuorta kaveria nousee yhtyeineen yht'äkkiä maailmanmaineeseen sekoiltuaan elämässään jo tätä ennen perinpohjaisen lahjakkaasti niin eittämättähän siitä syntyy mitä herkullisinta materiaalia tällaiseen paljastuskirjaan. Gallonatolkulla viinaa, kilokaupalla huumeita, naisia, juhlimista, tappeluja, romutettuja autoja, romutettuja ihmissuhteita, syyttelyä puolin jos toisinkin, henkilökohtaisia tragedioita. Keskinäisiä kiistoja, päämäärätöntä haahuilua, laulajan erottaminen ja ottaminen takaisin ja lopulta jopa aitoon amerikkalaiseen tyyliin kyynel silmänurkassa vuodatettua taattua b-luokan keskusteluohjelmamateriaalia eli 'kasvamista ihmisenä ja itsensä löytämistä.' En oikeastaan ihmetellyt vähääkään, että Kiss-yhtyeen rautaa syövä ja kultakettinkiä paskantava Gene Simmons osti aikoinaan kirjan filmausoikeudet, vaikka uskallan epäillä ettei tästä kirjasta saa aikaiseksi sellaista elokuvaa, jota viitsisi kukaan katsoa. Sillä Mötley Crüen tapauksessa totuus, oli se sitten törkeyksillä väritettyä tai ei, voittaa kyllä tarun. Viihdearvoahan ja kovaa sellaista kirjalla kieltämättä on. Se on mehevästi kirjamuotoon puettu, kunniakkaasti Seiska-lehden journalistista tasoa edustava teos, joka viettelee lukijansa ja herättää luontaisen uteliaisuuden ja pakottaa lukemaan kirjan ahmimalla ja päivittelemään siinä ohessa jätkien sikailua. 

Mutta se on myös paikoin tavattoman puuduttava ja jopa turruttava lukukokemus. Laulaja Vince Neilin nelivuotiaan tyttären toivoton taistelu syöpää vastaan on kuvattu niin seikkaperäisesti ja viiltävästi, etten voinut olla liikuttumatta näitä sivuja lukiessani. Vasta pari päivää myöhemmin, miettiessäni tämän pikaisen arvion kirjoittamista mieleeni kuitenkin hiipi terveen epäilyksen sisältävä ajatus, että oliko näin tavattoman tarkka selvitys ja tilinteko tarpeen. Senkin uhalla, että vaikutan tässä tekopyhältä, totean että tyttären muistoa olisi voinut kunnioittaa paremmin kuin tilittämällä siitä juuri tämän kirjan sivuilla. Etenkin kuin Neil retostelee muuten sikarikerhollaan, autoillaan, naisillaan ja viinanjuonnillaan. Kirja sisältää myös pienen annoksen takuuvarmaa ja aitoa jenkkiläistä huuhaata - kuinkas muuten. Nikki Sixxin huumehöyryinen pelleily 'saatanallisten voimien' kanssa sai kuulemma keittiössä veitset ja haarukat lentelemään itsestään ja aiheutti muitakin yliluonnollisia ilmiöitä. Täytyyhän sitä nyt uteliaita teinilukijoita vähän pelotella. Kaipa jossain nytkin joku nuori veivaa Mötiköiden vinyylilevyä taaksepäin yrittäen löytää viestejä tuonpuoleisesta. Itse rohkenen epäillä että Sixxillä eivät vain saatanallisen darran takia pysyneet aterimet kädessä...

Törkytehdas on kyllä sekavuudessaankin mielenkiintoinen kirja, ja musiikkikirjojen monenkirjavassa joukossa jopa ainutlaatuinen. Sen tulkitseminen ja tavaaminen turhan vakavasti olisi silti suuri virhe. Teos sisältää sinänsä oivaltavan, joskin pintapuolisen vertauskuvan musiikkibisneksestä artistit uumeniinsa nielevänä koneistona liukuhihnoineen ja rattaineen. Koneistoa pyörittää tietenkin raha (ja  kenties artistien veri, hiki ja kyyneleet). Mutta tietyssä mielessä myös tämä kirja on tuon samaisen koneiston eräs oheistuote. Ja ilmeisen tuottoisa se on ollutkin. Kirjan paikoin reippaasti överiksi vedetty sensaatiohakuisuus vain korostuu, koskapa herrat ovat saaneet kertoa tarinansa itse. Nythän bändin jäsenet ovat yli viisikymppisiä ukkoja. Hakevatko he lukijoilta jonkinlaista synninpäästöä? Tuskinpa vain. Muuan kotimainen riiminikkari kirjoitti ammoin laulujen lunnaista ja kertoi keinuneensa jumalten keinussa. Mötley Crüen jäsenten kyyti tuossa samaisessa keinussa on ollut varmasti kova. Ja lunnaiden hinta vielä kovempi.