Kuukauden klassikkolevy: Deep Purple - Fireball (1971)

Deep Purple on jälleen ajankohtainen bändin julkaistua muutaman vuoden tauon jälkeen uuden levyn. Ikävä kyllä kaikesta suitsutuksesta huolimatta pitkästä aikaa papat listoille nostanut uutukainen Now What?! ei kestä vertailua yhtyeen kovimpien kiekkojen rinnalla, olipa vertaaminen näihin ylipäänsä järkevää tai ei. Kaukaisella 1970-luvulla, legendaarisen ns. "Mk.II" -kokoonpanon aikana levytettiin vain muutama albumi, mutta ne ovatkin sitten lajissaan nousseet todellisten kestoklassikkojen ylhäiseen joukkoon. Jo kansikuvaltaankin tunnetusti monumentaalisen In Rock -albumin jälkeen ilmestynyt Fireball ei tuoreeltaan saanut kriitikoita jos kohta fanejakaan täysin vakuuttuneeksi, mutta ajan saatossa tämäkin melkoisen tanakkaa tavaraa sisältävä albumi on saanut rutkasti ansaitsemaansa arvostusta. Levyä osaa ehkä tänä päivänä arvostaa vielä enemmän, kun ottaa huomioon, että sen valmistumisen tiellä oli aikanaan tiettävästi ongelmaa jos jonkinmoista. Ensinnäkin rankka kiertuerupeama esti yhtyettä keskittymästä uuden levyn rustaamiseen täysipainoisesti. Lisäksi yhtyeen sisällä laulaja Ian Gillanin täysipäiväiseksi äitynyt törpöttely ja yleinen sikailu johtivat lähes sotatilaan vaikeasta luonteestaan niin ikään tunnetun egoistisen ja omista visioistaan tiukasti kiinni pitävän kitaristi Ritchie Blackmoren kanssa. Kosketinsoittaja Jon Lord kärsi  pahoista selkävaivoista, jotka olivat perua niiltä ajoilta kun tämä oli ennen maineen päiviä roudannut itse Hammondiaan kurjasta kuppilasta toiseen. Basisti Roger Glover taasen vaivasivat ajoittain vakavat stressiperäiset vatsakivut, ja olipa Gloverkin mukana näihin aikoihin jossain rajummassa konfliktissa, joka oli hajottaa yhtyeen. Ainoastaan rumpali Ian Paicella ei tiettävästi ollut suurempia maallisia murheita. Ja komeastihan se Paice paukuttelee vielä nykyäänkin...

Jotain sävellystyön vaikeudesta Fireballia rustatessa kertoo se, että ensimmäinen levylle päätynyt kappale Anyone's Daughter on kaikkea muuta kuin sitä taidokkaan rotevaa räyhäämistä tarttuvine riffeineen, mitä Deep Purplelta sopi edellisen albumin perusteella odottaa. Löysähköstä jamittelusta studiossa syntyi nimittäin kuriositeetinomainen ja countryhenkinen, parodinen vetäisy, jonka mukaan ottamista levylle sen neljänneksi raidaksi uusintapainoksen kansitekstien kirjoittaja yhä pitää virheenä. Mielestäni hupaisa kappale ansaitsee silti hyvinkin paikkansa etenkin Blackmoren ja Lordin instrumentaalisen monipuolisuuden esimerkkinä. Parhaimmillaan rocklaulun kuninkuusluokkaa edustanut Gillan luovii vokaaliosuuden läpi krapulaisen löysästi, mikä ei tässä tapauksessa ole kuitenkaan huono asia. Albumin avaava nimikappale sen sijaan on jo 'sitä ihteään', meno on taatun intensiivistä ja energistä kuten pitääkin. Seuraavassa, No, no, no -kappalessa komeasti vierimään lähtenyt tulipallo on kyllä sammahtaa, mutta Demon's Eyen bluesin kyllästämä meininki tuettuna Gillanin hienolla, hivenen karhealla laululla puhaltaa hiilloksen taas liekkeihin. Mitä yhtyeen soundiin tulee, on se tässä juhlapainoksessa komeaa kuunneltavaa. Etenkin viime vuonna edesmennyt Jon Lord saa minulta hiljaisen ja nöyrän kunnianosoituksen. Kaveri heitti välillä aivan mielettömiä kuvioita koskettimilla - tälläkin albumilla olin kuulevinani jossain välissä jopa pätkän Tshaikovskia! Yhdellä levyn juhlapainokseen päätyneistä muuten mielenkiintoisista bonuskappaleista kuullaankin sitten melkoista hämärää tilulilua kun bändi jammailee ilmeisen jurrissa Lordin komennossa mm. Uralin pihlajan sulosävelin... Fireballin sinänsä varsin kevyttä sarjaa aikansa kummallisempiin levyihin verrattuna edustava 'kokeellisuus' tai hyvin lievähköt progemausteet eivät olleet etenkään Ritchie Blackmoren mieleen, hän onkin myöhemmin teilannut albumin muutamaa kohokohtaa lukuun ottamatta. Tätä vasten ei liene yllättävää, että kiistakumppani Ian Gillan taas pitää yhä levyä parhaimpinaan.

Omissa kirjoissani Fireball ei ehkä aivan yllä In Rockin tai Machine Headin tasolle, mutta eipä se paljon jää näistä jälkeenkään. Puhumattakaan tietenkään mahtavasta ja kiistatta klassikoihin myös luettavasta Made In Japan -livealbumista, joka vuosia sitten tarttui sattumalta mukaani jostain alekorista ja sysäsi siten minutkin  yhtyeen mielenkiintoisen musiikin pariin. Totuuden nimissä en ole Deep Purplen myöhempiin vaiheisiin ja musiikkiin juurikaan perehtynyt, ja harppaus uusimpaan levyyn tämän kulta-ajan levytysten jälkeen oli itselleni vähän turha raju pudotus maanpinnalle, mutta onhan se toisaalta hyvä kun ukot vieläkin jaksavat puurtaa. Mutta sille ei valitettavasti voi mitään, että valtaosan siitä luovuudesta, energiasta ja magiasta joista mestariteokset syntyvät yhtye käytti jo kauan sitten...