BluRay -arvio: Joe Bonamassa - An Acoustic Evening At The Vienna Opera House (2013)

Bluesmursu on jälleen herännyt talviuniltaan arktisen ankeuden ilmeisesti hellitettyä kirjoittelemaan näitä saatanallisia säkeitään tähän blogiin. Siitä oliko tämä kohtalaisen pitkäksi venähtänyt tauko tarpeen en osaa sanoa yhtikäs mitään. Mutta sitten asiaan. Joe Bonamassa, joka on tämän kirjoittajaa vuoden nuorempi, on kieltämättä aikamme lahjakkaimpia kitaristeja. Ja aika monessa on tämä amerikkalainen ehtinyt heilua mukana. Arvostustahan Bonamassa nauttii käsittääkseni etenkin muusikoiden keskuudessa, mutta miksikään suuren yleisön suosikiksi tästä lahjakkaasta kaverista ei ainakaan vielä ole, vaikka tämä onkin koettanut laajentaa repertuaariaan bluesista muillekin musiikin osa-alueille. Kuulemma mies heitti lähimenneisyydessä parin tunnin 'keikan' jossain New Yorkin metroasemalla, eikä kukaan ihmisvilinässä edes tunnistanut heppua.

Oma suhtautumisenikin Bonamassaan on vähän ristiriitainen, vaikka tämä levy nosti tämän osakkeita selvästi. En liiemmin lämmennyt äijän edelliselle studioalbumille, mutta näkemieni livepätkien ja lukemieni hehkutusten perusteella ajattelin kuitenkin hankkia tämän Wienissä taltioidun hienon akustisen konsertin. Sen voin sanoa heti, että nyt aletaan totisesti olla asian ytimessä. Jos nyt leukani ei katsomisen aikana taattuun jenkkityyliin loksahtanutkaan auki, enkä jäänytkään tuijottamaan ruutua hämmentynyt ilme pärställäni, sanottakoon, että kyllä tämä taltiointi kuuluu kiistatta oman pienen kokoelmani kärkipäähän. On vain sääli, että BluRay -formaatissa hyviä konserttilevyjä julkaistaan yhä varsin nihkeästi. Ainakaan kauppojen hyllylle eivät tunnu eksyvän kovin helposti.

Wienin oopperatalo tarjosi siis kesällä 2012 suorastaan majesteetilliset puitteet huimaan akustiseen iloitteluun Bonamassalle ja tämän huippuosaajista koostuneelle yhtyeelle. Itse päätähti istuu lavan keskellä melko arvokkaan kitararivistön ympäröimänä, ja muu bändi tarjoaa taustatukea tinkimättömällä ammattitaidolla. Viulua, banjoa ja mandoliinia soittava Gerry O'Connor; mm. koskettimia, kellopeliä sekä yhdessä biisissä rautakettinkiä helistävä Arlan Schierbaum sekä välillä eksoottisiakin lyömäsoittimia (pyykkilauta, ilmeisesti soralla täytetty vesipullo) taidokkaasti hyödyntävä Lenny Castro muodostavat erinomaisen taustaryhmän. Unohtaa ei sovi yhtyeen viidettä jäsentä, ruotsalaista Mats Westeriä, joka tuo jo muutenkin värikkääseen sointimaailmaan paikoin hienoa ja vakuuttavan jylhää lisäarvoa avainviulullaan, joka länsinaapurissamme tunnetaan nimellä nyckelharpa. Bassoa ei tässä kokoonpanossa ole lainkaan, mutta ei näin kova sakki toisaalta kaipaisikaan basistia sekaan sähläämään.

Se mitä etukäteen vähän pelkäsin, oli herra Bonamassan laulu. Kuten niin monella huippukitaristilla, se kun ei ole varsinaisesti hänen vahvinta alaansa. Mutta yllättävän mallikkaasti ne vokaaliosuudetkin kulkevat, vaikka pientä rutistamisen makua onkin kuultavissa paikka paikoin. Bonamassalla on myös hauska maneeri soolosoittelussa rytistää ilmeensä vähän pelottavaksi irvistykseksi, mutta annettakoon se näin kovan luokan soittajalle anteeksi. Itselläni kun naama menee irveeseen lähinnä siksi, kun en soittaa osaa. Konsertin aikana Bonamassa käyttää peräti kahtatoista eri instrumenttia ja vaihtelee niitä siis tiuhaan. Levyn äänitys on niin onnistunut, että kitaroiden ominaissoundien erot esim. Martinin ja Gibsonin välillä todella kuulee. Outoa kyllä, edellisen studiolevynsä erikoispainoksen osin hupaisassa 'kitarapornoliitteessä' todellisen kitara-aficionadon maineessa oleva Bonamassa sanoi jotain sentapaista, ettei hän itse kuule mitään eroa akustisten soitinten välillä. Sen kai siitä sitten saa, kun vinguttaa nupit kaakossa niitä miljoonia maksaneita vintagesähkökitaroitaan. Ei, en ole vähääkään kateellinen, pois se minusta!

Kappaleissa blues on luonnollisesti erittäin vahvana läsnä folk-vaikutteita unohtamatta, mukana on toki myös Bonamassan omaa uudempaa tuotantoa, jota ei aina ole saatu sovitettua mielestäni muuta yhtyettä ajatellen toimivaksi kokonaisuudeksi, esimerkiksi Driving Towards The Daylight  ei kuulosta yhtään sen paremmalta livenä kuin studioalbumillakaan. Toisaalta vaikkapa Robert Johnsonin klassikko Stones In My Passway saakin sitten erinomaisen käsittelyn näiltä herroilta. Kaikkiaan kappaleissa on kuitenkin vaihtelua ja jopa yllättäviä elementtejä käytetty hienosti, ja kuulija jääkin malttamattomana biisin päätyttyä odottamaan mitä seuraavaksi tarjoillaan. Ja sen voin sanoa, että tällä levyllä tuota tarjoiltavaa piisaa yltäkylläisyyteen saakka...