Friedrich (Fritz) Wunderlichia pidetään yhtenä suurimmista ellei jopa kaikkein suurimpana viime vuosisadan saksalaisista tenoreista. Ikävä kyllä hänen liian varhainen poismenonsa jätti spekuloitavaksi olisiko hän ollut myös yksi maailman suurimmista. Tai mitäpä tuota spekuloimaan - sanoisin että kyllä hän oli sitä. Wunderlich syntyi Kuselin kaupungissa musiikkitaustaiseen perheeseen. Hänen äitinsä soitti viulua ja isä oli toiminut mm. kuoronjohtajana. Käsittääkseni Wunderlichin vanhemmat eivät kuitenkaan olleet varsinaisesti ammattimuusikoita. Wunderlichin isä oli haavoittunut vaikeasti ensimmäisessä maailmansodassa, ja taloushuolet sekä kähinät paikallisten kansallissosialistien kanssa ajoivat tämän itsemurhaan Fritzin ollessa vain viisivuotias. Seuraavat ankarat vuodet perhe elikin melkoisessa taloudellisessa ahdingossa, jota helpottamaan Wunderlichin täytyi mennä paikalliseen leipomoon elannon takaamiseksi. Raskasta arkea paetakseen Wunderlich lauloi töissä ollessaankin, ja sen verran hyvin, että ohikulkijat pysähtyivät useasti kuuntelemaan itseoppineen nuorukaisen hienoa ääntä.
Wunderlichin kiistaton lahjakkuus ei jäänyt huomaamatta kaupungin silmäätekeviltäkään, he järjestivät tälle stipendin Freiburgin musiikkiakatemiaan, jossa Wunderlich opiskeli laulun lisäksi myös käyrätorven soittoa. Sanotaan, että tämä hioi hänen muutenkin loisteliaan hengitystekniikkansa aivan uusiin ulottuvuuksiin. Kollegoitaan joskus aika räväkästikin sivaltanut kuuluisa sopraano Elisabeth Schwarzkopf sanoikin, että Wunderlichin hengitystekniikkaa oli ilmiömäinen. Mutta niin oli myös tämän ääni. Wunderlichin lyyristä tenoria voisi kuvailla esimerkiksi kahdella sanalla: kaunis ja vaivattomasti kantava. Ahkerasti harjoitteleva tenori myös harjoitutti instrumenttiaan tunnollisesti ja pikkuhiljaa ääniala kattoi koko lyyrisen tenorin rekisterin. Esimerkiksi netistä löytyvä pätkä, saksankielinen versio tunnetusta kappaleesta Granada antaa hyvän käsityksen Wunderlichin äänen loistokkuudesta ja vähintäänkin riittävistä äänivaroista. Itse asiassa eräs espanjalaistenori sanoikin sittemmin, että oli onni että Wunderlich esitti kyseisen kappaleen saksaksi - muuten hän ja muut maanmiehensä olisivat jääneet vaille töitä. Wunderlichin säilyneistä levytyksistä valtaosa on saksaksi, tämä johtuu siitä, että tuohon aikaan pienemmät oopperatalot halusivat kääntää monet teokset "kansantajuisiksi" tai ainakin kansan kielelle - mikä tietenkään ei ollut hyvä asia esimerkiksi Wunderlichin levyille jättämää perintöä ajatellen.
"Kansanauto Karajanin tapaan" -Fritz Wunderlich ja Porsche
Myöhemmin Wunderlich laajensi osaamistaan menestyksekkäästi myös liedin pariin, hänen Deutsche Grammophonille tekemäänsä Dichterliebe -levytystä pidetään yhä jokseenkin legendaarisena, vaikka säestäjä ei ihan olekaan laulajan kanssa aivan samalla aaltopituudella. Ja hänen viimeiset lied-konserttinsa olivat myös paikallaolijoiden muisteloiden mukaan huikeita. Vuonna 1966 Wunderlich oli juuri saanut kiinnityksen Metropolitaniin ja kansainvälinen läpimurto oli vain ajan kysymys. Ikävä kyllä aikaa ei enää ollut. Wunderlich oli tuon vuoden syyskuussa vaeltamassa muutaman ystävänsä kanssa, ja pitkän reissun jälkeen palasi uupuneena majapaikalleen yksin. Hän oli ilmeisesti juuri ottamassa yläkerrassa vaelluskenkiään jaloistaan, kun puhelin soi ja homma keskeytyi. Puhelun jälkeen Wunderlich käveli portaille, ja kompastui auki jääneisiin kengännauhoihin lyöden päänsä kiviportaikkoon. Tämä traaginen onnettomuus vei maailmalta hienon äänen. Voidaan hyvin sanoa, että kuollessaan Wunderlich oli vasta kipuamassa uransa korkeimalle huipulle, ja tällä olisi ollut vielä vuosien ajan paljon annettavaa musiikkimaailmalle. Wunderlichin jälkeen vasta Jonas Kaufmannia voidaan pitää tämän veroisena saksalaisena tenorina, tosin vertailu ei ole aivan korrektia, koskapa Kaufmannin sinänsä moneen taipuva ääni on perusolemukseltaan dramaattisempi.
Joku aika sitten oli tarjolla muinaiseen Egyptiin sijoittuvaa oopperaa täyslaidallinen teräväpiirtona, kotisohvalta käsin. Pitihän tuotakin nyt sitten kokeilla blu-ray lätyllisen muodossa, ja kun pari levyllistä tässä blogissakin lyhyesti arvioitua Verdiä oli aiemmin kuuneltuna alle, kaipasin ehkä vähän sitä oopperan visuaalista puoltakin. Metropolitanin vuoden 2009 hulppea ja hienosti lavastettu esitys Giuseppe Verdin Aidasta oli kieltämättä paikoin todella komeaa katsottavaa siinä missä kuunneltavaakin, mutta täysin tämä produktio ei silti minua vakuuttanut. Joukkokohtaukset olivat kyllä massiivisia jopa lavalla nähtyine aitoine hevosineen ja draamaa tuli silmille tuutin täydeltä, mutta audiovisuaalisesta loistosta huolimatta kaikki palat eivät ihan olleet paikoillaan.
Mutta aluksi pari sanaa itse oopperasta. Aidahan oli suurmenestys ilmestyessään alun perin vuonna 1871. Teos oli tilaustyö, ja tilaajana tuolloin Turkin vallan alla olleen Egyptin kediivi eli varakunkku Ishmael Pasha. Sen ensiesitys kuitenkin viivästyi jonkun verran, koskapa Euroopassa oli noihin aikoihin käynnissä veriseksi äitynyt Preussi-Ranska maaottelu, jonka germaaninen veljeskunta voitti 1-0, ratsuväen sapelin mitalla. Verdi halusi uuteen teokseensa "aitoja egyptiläisiä" sävyjä, ja tätä varten säveltäjä teetti jopa Aidassa kuultavaan juhlamarssiin kuusi trumpettia. Tuo useasti lainattu marssi on muuten varmasti tuttu aika monelle lukijalle, vaikkei itse teos muuten olisikaan. Sittemminhän ooppera on jäänyt eräänlaiseksi suosituksi vakio-ohjelmistoksi, jota esitetään ympäri maailmaa. Myös Suomessa Aida on esitetty useampaan otteeseen, ensimmäisen kerran jo vuonna 1916.
Oopperan traaginen tarinahan syventää perinteistä kolmiodraamaa lisäämällä mukaan kansallisuusaatteen - tai pikemminkin vaikean kysymyksen siitä, kumpi meneekään tosi paikan tullessa edelle: rakkaus vai velvollisuus kotimaata kohtaan. Tämä ristiriita koskee oopperan päähenkilöitä, niin faaraon henkivartiokaartin päällikköä Radamesia kuin tämän rakastajatarta, etiopialaista orjaa Aidaa, joka sattuu myös olemaan vihollismaan prinsessa. Ongelmia tuottaa myös mustasukkainen faaraon tytär Amneris, joka rakastaa myös urheaa ja velvollisuudentuntoista Radamesia. Tässä tuotannossa Radamesin tenoriroolin esittää eteläafrikkalainen Johan Botha, jolla on kieltämättä ääntä riittämiin, mutta näyttelijänlahjojen kanssa on vähän niin ja näin. Epäilemättä oopperasalin taaemmilla riveillä tämä ei haittaisi, mutta levytaltioinnin useat lähikuvat eivät oikein imartele hyvin tukevaa ja lyhyttä laulajaa, jolla on tasan kaksi ilmettä: hämmentynyt ja kiukkuisen hämmentynyt. Toki näissäkin on skaalaa tuplasti enemmän, kuin esimerkiksi eräällä kotimaisen saippuasarjan "tähdellä", jonka nimen jätän nyt kohteliaisuussyistä mainitsematta. Bothan ääni kuitenkin siis riittää hyvin, ja hänen eleettömyyteensäkin tottuu teoksen edetessä, joskin aika hyvää mielikuvitusta vaatii, että kaveri kävisi riuskaotteisesta sankarista.
Aidan roolissa nähdään kuulemma tämän roolin vuosia "omistanut" liettualainen sopraano Violeta Urmana. Hän tavoittaakin pääsääntöisesti erinomaisesti hahmon surumielisyyden ja tietynlaisen haavoittuvan avuttomuuden, mutta on jo ehkä aavistuksen iäkäs rooliin. Ja Aidakin on näköjään orjana saanut osansa anteliaiden egyptiläisisäntien lihapadoista, ollen melko riskissä kunnossa. Parhaiten solisteista onnistuu mielestäni tässä versiossa nimen omaan Verdin rooleista tunnettu dramaattinen mezzosopraano Dolora Zajick. Hän saa taitavasti tuotua Amneriksen rooliin katalan myrkyllisyyden, kateuden ja lopulta hirvittävän lohduttomuuden - unohtamatta ylpeyttä. Tämä on myös selvästi kuultavissa yleisön suosionosoituksista oopperan päätyttyä. Miessivurooleista mieleenpainuvin on Aidan isää eli Etiopian kuningasta näyttelevän Carlo Guelfin karismaattinen ja tasavahva suoritus, josta tosin huomasi myös Guelfin laulu-uran olevan ehtoopuolella. Metropolitanin orkesteri oli Daniele Gattin johdossa tasaisen varma, mutta totta puhuen stereoääni ei ollut ehkä parasta mitä tämä formaatti voisi tarjota. Hifistelijänä saatan tosin vaatia tässä suhteessa joskus liikaakin. Kaikein kaikkiaan tämä oli siis ihan kelpo versio, mutta draama vähän kärsi paikoin, osin tämä johtui myös kuvauksesta, osin taas solisteista. Oopperan synkkä loppu oli tosin mieleenpainuva, etenkään kun en tarinaa sen suuremmin tuntenut etukäteen. Kyllähän tästä vielä toisenkin version voisi katsoa...
