Levyarvio: Jimmy Smith - Peter & The Wolf (1966)

Työteliäs ja väsymätön urkuvelho, Pennsylvanian Norristownista lähtöisin ollut 'The Incredible' Jimmy Smith (1925-2005) levytti pitkällä urallaan melkomoisen kasan materiaalia. Tarinan mukaan Smith innostui urkusoundista kuultuaan Wild Bill Davisia 1950-luvulla, ja vaihtoi pianosta Hammondiin, jonka soittoa harjoitteli vuoden päivät vimmatusti  vuokraamassaan varastotilassa. Tienattuaan 1960-luvun alussa Blue Notella rahat E-tyypin Jaguariin (kyseinen menopeli pääsi ainakin kahden levyn kanteen) tämä päätti siirtyä bensarahojen toivossa jazztirehtööri Norman Granzin luotsaamalle kaupallisemmalle Verve -levymerkille ja sen myötä miehen linja muuttui entistä selvemmin ns. souljazzin suuntaan. Usein soittotekniikaltaan huikean Smithin muhkeasti mouruavien Hammondurkujen taustalle lyötiin iso orkesteri, joka levystä riippuen joko toimi tai sitten ei. Tämä vuonna 1966 ilmestynyt hilpeä albumi kuuluu taatusti Smithin tämän kauden levytysten kummallisimpiin, joskin samalla on sanottava, että kyllä tässä monin kohdin tiettyä viehätystäkin on ja tätä repäisyä kuunnellessa kyllä hymyntapainen yrittää väkisinkin eksyä suunpieliin. Kuten eräs toinen kirjoittaja totesi, on aika eriskummallinen tapa yhdistää neuvostosäveltäjä Sergei Prokofjevin klassinen musiikkisatu Pekka ja Susi viihtelliseen jazziin, mutta mikäpäs siinä. On sitä taatusti hullumpaakin kokeiltu.

Joku on myös sitä mieltä, että albumi olisi pitänyt laittaa itse asiassa orkesterinjohdosta ja sovituksesta vastanneen Oliver Nelsonin nimiin, mutta tottahan Smithin nimellä levyä saatiin kaupaksi varmasti paremmin. Rohkenen silti epäillä vasten parempaa tietoa, ettei tämä mikään myyntimenestys koskaan ollut. Levyhän oli jonkun aikaa jopa jonkinlainen keräilyharvinaisuus, tosin CD-formaatissa tätä nyt löytyy pilvin pimein. Olisi kieltämättä hauska tietää, mitä Prokofjev itse olisikaan tuumannut teoksensa kuorruttamisesta häpeämättömän jenkkityylisellä viihteellisellä ja paikoin mahtipontisella orkesterisovituksella sekä Smithin bluessävytteisellä urkutaituroinnilla. Irvaillaanpa yhdessä kohdin jopa Dave Brubeckin Take Fiven kustannuksella...  Levyn kannesta päätellen sen tekeminen on ainakin ollut hauskaa, ja kesäaamun oivalliseksi piristykseksi sekä kevyemmänsorttiseksi välipalaksi tämä sopikin kyllä erinomaisesti. All Music -sivusto noteeraa levyn ainakin tähtiasteikollaan aika korkealle, itse olisin taipuvainen vähän maltillisempaan arvioon. Smithin tuotantoon ensi kertaa tutustuville suosittelisinkin jotain hänen Blue Note -kauden levytyksistään tai esimerkiksi vahvasti bluessävytteistä triolevytystä Organ Grinder's Swing.

Walrus-76 testaa: Yamaha THR10 - harjoitusvahvistin kitaralle

Monennäköistä vehjettä aina perämoottoreista flyygeleihin valmistava japanilainen teollisuusjätti Yamaha ei ole viime vuosina ollut kitaravahvistinmarkkinoilla kaikkein kovin tekijä, vaikka laadustaan tunnettu yhtiö toki on syytänyt markkinoille mitä erilaisempaa musiikkivempainta. Pieni harjoitusvahvistin, THR10 on Nousevan Auringon Maan kädenojennus etenkin kitaristeille, ja vaikka olin firman sivuilta katsomani, kieltämättä hyvinkin huumoripitoisen promovideon jälkeen lähinnä huvittuneen skeptinen kuvassa näkyvää härveliä kohtaan, päätin hankkia mokoman laatikon myös itselleni. Päätökseen vaikuttivat myös netistä lukemani lukuisat positiiviset käyttäjäkokemukset. Sanottakoon, että ensimmäiset THR-vahvistimet kärsivät virtalähdeongelmista, mutta uudemmissa lastentaudit on hoidettu. Ulkonäöltään Yamahan THR10 on mielestäni varsin onnistunut. Laite tuo mieleen joko retrohenkisen, melko tyylikkään pienen putkinupin tai sitten itäsaksalaisen leivänpaahtimen, katsojan esteettisestä silmästä riippuen. Laitteessa on kermanvaalea metallikuori, joka etusäleikköineen, metallisine kantokahvoine ja logoineen huokuu laatua. Kuten kuvakin kertoo, laite myös näyttäisi hehkuvan - mutta putkien hehkusta ei sentään ole kyse, vaan sakepäissään huimissa sfääreissään liitäneet nerokkaat japanilaiset insinöörit ovat keksineet simuloida putkihehkua led-valoin. Kuulemma joku on luullut näitä oikeiksi putkivahvistimiksi, mitä en tosin sen suuremmin ihmettele. Kauempaa katsoessa menee varmaan fiksumpikin menee vipuun. Oranssi hehku on siis turhaa kikkailua, mutta hämärässä huoneessa toosa näyttää kieltämättä aika jännältä.

Laite mallintaa kaikkiaan viittä eri sähkökitaravahvistinta, jotka ovat järjestyksessä CLEAN (Fender Twin-Reverb), CRUNCH (Vox AC30), LEAD ja BRIT HI (Marshall) sekä kunnon raskaaseen revittelyyn MODERN (Mesa/Boogie Rectifier). Verrattuna suurempiin harjoitusvahvistimiin vaihtoehtoja on siis selvästi vähemmän, mutta totuuden nimessä on sanottava, että näilläkin viidellä vaihtoehdolla saa sentään aikaan monenlaista ujellusta, kohtalaisen sivistyneestä, tummasävyisestä jazzista aina suhteellisen repivään hardrock-mättöön asti. Jammun mallinnuksia on kehuttu hyviksi, ja tämän laitteen osalta näin onkin, vaikka en varsinainen asiantuntija tällä saralla olekaan. Yllättäen THR10 toimii myös bassovahvistimena, bassovahvistinmallinnus on toki hiljaisenpuoleinen, mutta riittävä vaikkapa kaverin kanssa harjoitteluun akustisemmalla meiningillä. Ja myös elektroakustisella jammailu onnistuu, vaikka tässä THR10 ei ole vahvimmillaan. Muistipaikkoja löytyy viisi kappaletta, kuten myös sisäänrakennettu viritin. Gain-, ja Master-säätimet toimivat yhdessä sävynsäätimien kanssa kuten aidossa  putkivahvistimessa, ja tuloksena on kirkkaana helisevää puhdasta ääntä tai rouheampaa säröä, ja kirjo on varsin laaja riippuen siis valitusta vahvistimesta. Mustat säätimet ovat jämäkän tuntuisia, paitsi muita huteramman oloinen vahvistintyypin valitsinpotikka. Efektit valitaan tai vaiennetaan myös näillä säätimillä, ja kuulostavat laitteen pieni koko huomioon ottaen erittäin hyviltä, etenkin jousikaiku- mutta myös chorus ja tremolo. Yamahan voi kytkeä piuhalla kätevästi vaikkapa mp3 -soittimeen, ja taustamusiikin äänenvoimakkuutta voi säätää sopivaksi ja soitella itse päälle. Yamahassa on kaksi pikkuruista, vain kolmituumaista kaiutinelementtiä, mutta niistä irtoaa yllättävän hyvin mökää, vaikka se ei ole THR10 -vahvistimen idea.

Idea on nimittäin, että tällä pienikokoisella laitteella voi harjoitella myös hiljaisemmalla äänenvoimakkuudella silloin, kun kotirauha tai naapurisopu sitä vaatii, ja tämähän ei tunnetusti oikein onnistu edes yksiwattisella putkivahvistimella ja perinteisemmät pienemmätkään harjoitusvahvistimet eivät hiljaa soitettuna oikein kuulosta miltään. Yamahalla tämäkin onnistuu, ja vaikka hiljainen laite onkin kyseessä, saa tällä myös aikaiseksi taatusti riittävän äänekkäät olohuonejamit tai mökin laiturilla voi kokeilla naapureiden sietokykyä soittamalla tyynenä kesäiltana laiturilla iltasoiton Hendrixin hengessä. Yamahalla voi soittaa myös sellaisessa periferiassa, jossa sähköä ei ole saatavissa, sillä laite toimii myös paristoilla, valmistajan mukaan noin kuudesta seitsemään tuntia. Yamahan monipuolisuus ei lopu vielä tähänkään, sillä sitä voi käyttää mainiosti vaikkapa tietokoneen tai mp3 -soittimen kaiutinjärjestelmänä, ja tässä tarkoituksessa se on palvellut itseäni kitaransoiton lisäksi viime viikkoina. Eihän näin pieni loota tietenkään kunnon hifisysteemiä voita, mutta YouTube pätkiin ja nettiradion kuunteluun vekotin on kyllä mitä mainioin. Minun on vaikea löytää negatiivista sanottavaa Yamahan THR kympistä. Se on pieni (painaa 2,8 kiloa), helppokäyttöinen, monipuolinen ja tyylikäs pönttö, joka kaupan päälle kuulostaa pirun hyvältä. Ainoat miinuspisteet antaisin tuosta vähän huterasta vahvistimen valitsinpotikasta, ja muovisista päätykappaleista, mutta muuta narisemista en keksi. Korkealta tuntuva hinta (n. 300 euroa) on laitteen laatu huomioiden kohdallaan. THR kympin pikkuveli, THR5 on muuten edullisempaa versiota halajaville tutustumisen arvoinen vaihtoehto, joskin siinä joitakin ominaisuuksia on karsittu - mutta äänenlaadusta ei ole kuulemma tingitty.

Levyarvio: The Allman Brothers Band - Live At The Atlanta International Pop Festival 1970 (2003)

Kesän ollessa kuumimmillaan heinäkuussa 1970 kovassa nousukiidossa ollut ja esikoislevynsä julkaissut The Allman Brothers Band teki pari 'kotiseutukeikkaa' Georgian Atlantassa. Mistään takapajulan latoesiintymisestä ei kuitenkaan ollut kyse, sillä hurjimpien arvioiden mukaan 'Atlantan kansainväliseksi popfestivaaliksi' nimetty tapahtuma keräsi tuona vuonna paikalle jopa 600 000 kuulijaa, etenkin sen jälkeen kun pääsymaksua ei tarvinnut pulittaa. Näissä hippiajan hangoverkarkeloissa olivat mukana mm. Jimi Hendrix, Jethro Tull, Ten Years After, Captain Beefheart, Johnny Winter, B.B. King sekä tietenkin osavaltion paikallinen ylpeys, läheisessä Maconin kaupungissa asusteleva Allmanin veljesten bändi, jonka esitys kahtena päivänä sai odottaa julkaisuaan seuraavalle vuosituhannelle, toki joitakin raitoja tästä Allmanin Atlantan esiintymisestä on julkaistu aiemmin erilaisilla kokoelmilla ja käsittääkseni bootleg-julkaisujakin näistä on ollut olemassa. Allman Brothers oli nimenomaan todella kovan liveyhtyeen maineessa, mitä todistaa jo erinomainen ja suitsutettu Live At Fillmore East, joka mielestäni kuuluu itseoikeutetusti rockin livelevyjen aatelistoon. Mutta paljoa ei sille häviä myöskään tämä kahden levyn julkaisu, joka osoittaa että mikään turha sakki tämä yhtye ei loistonsa päivinä totisesti ollut.

The Allman Brothers Bandia on usein pidetty ns. 'southern rockin' tienraivaajina, mikä kyllä tietyssä mielessä pitää paikkansa, mutta laajemmassa katsannossa yhtye ammensi aineksia ja vaikutteita juurevaan musiikkiinsa paitsi tietenkin bluesista, myös jazzista sekä mielestäni myös ripauksia countrysta ja folkista voi alkuajan tuotannossa kuulla. Yhtyeen vahvuushan oli poikkeuksellisen taituruus lähes joka osa-alueella, Allmanin veljekset Duane (slide)kitarataitoineen ja Gregg kosketinsoittaja-laulajana olivat tietenkin pääosassa, mutta huomattavaa lisäpotkua antoivat kaksi rumpalia, joista etenkin Jaime Johnny Johnsonia on usein pidetty miehenä kokoonpanon ajoittain 'jazzahtavan' soundin takana. Basisti Berry Oakley hallitsi paitsi tiukan rytmin ja sooloilunkin, tarvittaessa myös rutisti laulupuolella ulos kohtalaisen mureaa bluesia. Legendaksi noussut, nuorena nukkunut Duane Allman jätti ehkä eläessään varjoonsa yhtyeen 'kakkoskitaristi' Dicky Bettsin, mutta Bettsin rosoinen soitto on yhtä kaikki tärkeä osa Allman Brothersin magiaa. Tässä konserttitaltioinnissa kuullaan lisäksi vieraina huuliharppua soittavaa Thom Doucettea, joka kuului yhtyeen lähipiiriin, ja nouseepa lavalle Georgian poikien kanssa myös blueskitaristi Johnny Winter. Tämä tapahtuu kakkossetin päättävässä, liki puolituntisessa Mountain Jam -revittelyssä, joka kuulijasta riippuen on joko ylipitkäksi venytetty päätön improvisaatio tai sitten mestariteos, jonka ääressä voi hiljentyä ja nauttia. Itselleni jälkimmäinen vaihtoehto on lähempänä totuutta, joskin myönnän että Eat A Peach- albumilta löytyvä versio on hitusen parempi kuin tämä, mutta etenkin Duanen tyylittelyä kelpaa aina kuunnella.

Ensimmäisellä levyllä, joka on heinäkuun 3. päivänä 1970 taltioitu, samainen Mountain Jam on huomattavasti lyhyempi, mikä johtuu siitä, että soitto piti lopettaa sadekuuron takia. Jostain syystä lava oli vailla kattoa, joten sähköiskuun ei haluttu soittajia sentään tappaa. Ykkössetti esittelee materiaalia myös yhtyeen seuraavalta levyltä, mm. klassisen In Memory Of Elizabeth Reed -kappaleen.  Tukevampaa, traditionaalissävyistä bluesmenoa Allman-höystettynä tarjoavat mm. Hoochie Coochie Man, Trouble No More sekä Stormy Monday. Itse en osaa sanoa, kumman päivän setti kuulostaa omiin korviini paremmalta, mutta jälkimmäisessä soitto vaikuttaisi ehkä asteen pari tiukemmalta. Levy on masteroitu uudelleen ilmeisesti niin hyvin kuin mahdollista, eikä kalpene CD:llä äänenlaadultaan esimerkiksi mainitulle Fillmore-kiekolle. Rumpusoundit toki ovat vähän huteria ja kahden rumpalin tuhti tykitys jää kuulijalta osin kokematta, mutta kun äänityshetkestäkin on jo päälle neljäkymmentä vuotta, tämän voi helposti antaa anteeksi. On sääli, että yhtye joutui  kokemaan sittemmin kaksi suurta tragediaa Duane Allmanin ja Berry Oakleyn menehtyessä liikenneonnettomuuksissa, tämän alkuperäiskokoonpanon rajana taisi kirjaimellisesti olla taivas. Mutta kuten uudelleenjulkaisun kansitekstit kirjoittanut Kirk West toteaa, onneksi joku oli Atlantan festivaalihumussa ladannut nauhuriin nauhan, ja onneksi se myös pyöri - sillä näin rotevaa menoa kelpaa kuunnella jälkipolvienkin.

Levyarvio: Jethro Tull's Ian Anderson - Thick As A Brick 2 (2012)

Jethro Tullin klassinen Thick As A Brick vuodelta 1972 on monen mielestä yhtyeen hienoimpia ellei peräti se hienoin saavutus. Alun perin Andersonin tarkoitus oli ilmeisesti ivata ja ravistaa parodian keinoin albumilla aikansa progekenttää, mutta niin vain taisi herran parodia mennä suurimmalta osalta kuulijoita ohi maalin. Teema-albumin parodiasta tulikin kohtalaisen monumentaalinen levytys, joka on ihastuttanut tai vihastuttanut kuulijoita jo neljäkymmentä vuotta. Kuvitteellisen lapsineron, Gerald Bostockin ympärille rakennettu tarina kuitenkin sai yllättäen jatkoa, kun idearikas Anderson keksi, että voisi aihetta hyödyntäen tehdä uuden albumin, jossa musiikin keinoin käytäisiin läpi samaisen Bostockin myöhempiä elämänvaiheita, tai pikemminkin eri polkuja, joille tämän elämä olisi saattanut suuntautua. Kuulostaako lievästi hullulta? No, ainakin takuulla Ian Andersonilta. Varmasti monen Tull-fanin mielessä on tämän levyn tiimoilta käynyt ajatus, rahastetaanko tässä hävyttömästi klassikkostatuksen saavuttaneen levyn maineella, mutta toisaalta kyseessä ei ole Jethro Tullin vaan Andersonin levy. Ja äijähän on yhtä kuin Tull. Mutta mitä tapahtuikaan kitaristi Martin Barrelle? Eihän ilman häntäkään voi yhtyettä olla, vai voiko? Virallisen selityksen mukaan Barre oli kiireinen oman soololevynsä sorvaamisen kanssa, eikä siksi osallistunut TAAB kakkosen tekemiseen. Totuus lienee toinen, mutta hällä väliä: Barrella tai ilman, Thick As A Brick 2 on kyllä onnistunut levy, ratsastipa se kuuluisan edeltäjänsä maineella tai ei.

Albumi huokuu koko kestonsa ajan tietynlaista kieroutunutta tuttuutta, etenkin Tull-fanin korviin moni kohta tuntuu hämmentävän tutulta, ja sanoissakin vilisee paikoin viittauksia aiempaan tuotantoon. Osin tämä johtuu varmasti siitä, että Andersonin yhtye on alkuperäisen levyn idean mukaisesti varsin pelkistetty ja suurempia kikkailuja on vältetty. Martin Barren korvaa kitarassa nuori saksalainen Florian Opahle, joka tekeekin hienoa jälkeä, paikoin olisin ehkä kaivannut hieman rönsyilevämpää ja asteen räväkämpää sooloilua, mutta ilmeisesti Andersonin komennossa tämä ei ole ollut mahdollista. Opahlen nimi kannattaa laittaa kuitenkin mieleen, sen verran hyvä soittaja on kyseessä. Koskettimissa John O'Hara ei saa mielestäni niin paljon tilaa, kuin olisi ansainnut, mutta se ei kuitenkaan onneksi vie albumilta pohjaa pois. Jatko-osan heikoin lenkki on mielestäni Andersonin iän myötä haperoitunut lauluääni, mikä ei tosin ole mikään yllätys. Bob Dylanin rahisevasta nykykäninästä ei sentään ole pelkoa. Se Andersonin kunniaksi on silti sanottava, että lahjakkaana musiikintekijänä hän saa kohtalaisen vaivattomasti sovitettua musiikin lauluunsa sopivaksi, ja kyllähän tätä kelpaakin kuunnella, etenkin niitä huiluosuuksia. Ja muutaman kuuntelukerran kiekko nähdäkseni tarvitseekin paljastaakseen kaikki salansa.

Thick As A Brick 2 on saanut kriitikoilta pääsääntöisesti varsin hyvän vastaanoton, ja liityn tässä omalta osaltani tähän ylistävään kuoroon. Levy ei missään nimessä ole parempi kuin kuuluisa edeltäjänsä, eikä sitä oikein siltä pohjalta kannata lähteä kuuntelemaankaan, olkoonkin, että esimerkiksi kahdeksas kappale Old School Song viittaa paitsi nimellään myös sisällöllään suoraan ykkösosaan.Tietyssä mielessä TAAB 2 on myös kädenojennus Tull-faneille, jotka ovat odottaneet, milloin yhtyeeltä tai Andersonilta ilmestyy jälleen levy, joka vastaisi koviin odotuksiin. Akustinen ja sähköinen soitanta yhdistyvät tällä albumilla upeasti Andersonin omalaatuiseen tarinankerrontaan, ja musiikki on enimmäkseen parasta mitä Tull tai Anderson ovat julkaisseet vuosiin. On hyvin epätodennäköistä, että tämä albumi saavuttaa tulevaisuudessa sellaista klassikkoasemaa kuin kanonisoitu ykkösosa tai vaikkapa uuden miksauksen myötä suorastaan häikäisevältä kuulostava Aqualung, mutta kyllä se paikkansa musiikinystävän kokoelmassa ansaitsee.

Levyarvio: Albert Cummings - True To Yourself (2004)

Tämä lajissaan aika mainio modernimpaa jenkkilän bluesnäkemystä edustava levy oli monien muiden kohtalontoveriansa lailla vuosia 'kadoksissa' levyhyllyni unholaan jääneiden osastossa, joskin nyt sen uudelleen kuultuani en oikein tiedä, miksi se sinne alun perin oli edes joutunut. Kaipa ensikuulemalta tämä ei oikein säväyttänyt, vaikka tosiasiassa Cummings on varsin pätevä blueskitaristi, jolla tuntuisi olevan myös riittävästi laulun(tekijän) lahjoja. Ehkäpä Cummingsin tapauksessa on vain kyse siitä, että USA:ssa tämän luokan bluesartisteja on sen verran runsaasti, että bluesia janoavalla yleisöllä on valinnanvaraa vähän liikaakin - ja hieman persoonatontahan Cummingsin revittely paikoin on. Eräänlainen kakkosketjun artisti siis on kyseessä. Jopa suuren Stevie Ray Vaughanin kruunua yritettiin Cummingsille aikoinaan sovittaa, vaikka totuuden nimessä nämä kaverit painivat aivan eri sarjoissa. Joitain SRV-vaikutteita tälläkin albumilla kyllä on, ei vähiten siksi, että basson varressa on Double Troublessa vaikuttanut Tommy Shannon. Myös rakennusalalla leipäänsä tienanneen Cummingsin käsiin tuntuu Stratocaster kuitenkin istuvan siinä missä vatupassi ja vasarakin. Vuonna 2004 ilmestynyt True To Yourself oli miehen debyytti Blind Pig -levymerkille, eikä siis ollenkaan huono avaus, joskin itse jäin kaipaamaan sitä viimeistä rutistusta.

Albumin avaa varsin ronskeilla soundeilla Man On Your Mind, joka on Cummingsin oma sävellys, kuten kaikki muutkin yhdeksän raitaa, lukuun ottamatta pikkuisen kliseistä Blues Makes Me Feels So Good -kappaletta, johon tekijäksi on myös merkitty äsken mainittu basisti Tommy Shannon. Rumpuja takoo B.E. Frosty Smith ja koskettimissa kuullaan Riley Osbornea. Meno on varsin suoraviivaista ja teknisesti pätevää bluesräimettä, akustisempaa Sleep -tunnelmapalaa lukuun ottamatta. Minulle vain tuli Sleep-kappaletta kuunnellessa vähän sellainen tunne, että Cummings ei oikein saanut akustisella soittaessaan instrumentista kaikkea irti. Vika voi kyllä olla äänityksessäkin. Sen sijaan mukavasti rullaava boogie Your Sweet Love erottui muusta materiaalista selvästi edukseen. True To Yourself on siis hyvä blueslevy ja kokonaisuutena useammankin kuuntelun arvoinen, etenkin blueskitaroinnin ystäville. Cummings on tosiaan ammattitaitoinen rakennusmies, sillä hänen bluesinsa pysyy mainiosti kasassa ja on rakennettu vahvoille perustuksille. Mutta erottuakseen massasta kiekko olisi kaivannut puurtajan sijaan luovaa arkkitehtia, joka olisi antanut sinänsä vahvoille rakenteille sen persoonallisen ja kuulijansa vahvasti koukuttavan viime silauksen.

Elokuva-arvio: The Greatest Game Ever Played (2005)

Minkälainen elokuva saadaan aikaiseksi, jos tuottajana on Disney, ohjaajana sivuosien näyttelijänä paremmin tunnettu Bill Paxton ja aiheena likimain sata vuotta sitten pelattu golf-turnaus? Näiden tietojen perusteella tuskin kannattaisi mokomaa vaivautua edes katsomaan. Omituista kyllä, ennakkoluulot kannattaa unohtaa, sillä The Greatest Game Ever Played ('Kaikkien aikojen peli') onnistuu olemaan hyvinkin viihdyttävä elokuva, joka jopa sai minut, joka golfista lajina en mitään ymmärrä katsomaan sitä taas televisiosta, muutenkin kuin unilääkkeenä. Sitä luulisi helposti, että yleisesti varsin tylsänä televisiolajina pidettyä golfia ei saisi draamaelokuvan aiheeksi taivutettua, mutta kyllähän se onnistuu.

Elokuva kertoo vuoden 1913 Massachusettsissa kisatun U.S. Openin suuresta sensaatiosta, eli siitä kuinka paikallinen vaatimattomista oloista lähtöisin ollut, aiemmin mailapoikana toiminut nuori amatööri Francis Ouimet nousi vasten kaikkia ennakko-odotuksia kisaamaan voitosta tuon ajan parhaimpana pidettyä pelaajaa, Englannin Kanaalinsaarilta lähtöisin ollutta Harry Vardonia vastaan. Itse asiassa myös Vardon oli alkujaan köyhistä oloista, ja taidoillaan nousi lajin suuruuksiin, mutta englantilaisen luokkayhteiskunnan raja-aidoista tämäkin joutui syntyperänsä vuoksi kärsimään. Elokuvan alussa näytetään, kuinka Vardon lapsena herää kotimökissään Jerseyn saarella ulkoa kuuluviin ääniin. Joukko korkeissa silinterihatuissaan ja viitoissaan käyskenteleviä viktoriaanisen ajan herroja mittailee maata, ja eräs heistä sanoo pojalle, että tähän raivataan golfkenttä. Kun Vardon kysyy, mitä golf tarkoittaa, yksi ylhäisistä herroista vaivautuu vastaamaan: "Golf on herrasmiesten peli, se ei ole sinunkaltaisiasi varten." Ja nakkaa pojalle kolikon. Kotitalo revitään maan tasalle, ja Vardon perheineen siirretään muualle.

Vaikka Disney-elokuvasta puhuttaessa ei tiettyä ylisentimentaalista maalailua onnistutakaan kokonaan välttämään, ei Kaikkien aikojen peli kuitenkaan tähän kaadu. Se ei yritäkään käsitellä golfia viileän analyyttisesti ja pikkutarkasti, vaan on paitsi onnistunut ajankuva, myös kertoo maallikollekin lajiin liittyvistä suurista tunteista ja kilpailun jännityksestä. Epäilemättä suuri ansio elokuvan onnistumisesta kuuluu lähes kautta linjan hyville näyttelijäsuorituksille, joista onnistunein on mielestäni maineikkaassa Old Vicissä koulutuksensa saaneen, pikkuosista tunnetun Stephen Dillanen vähäeleisesti tulkitsema viilipyttymäinen mestari Harry Vardon. Ja onhan tuo tosiaan herrasmieslaji, kun viheriöllä on elokuvan mukaan tuohon aikaan saanut piippuakin poltella... Francis Ouimet'a näyttelevä Shia LeBouf on enemmänkin tuollainen teinityttöjen mieleen oleva kiiltokuvapoika, mutta pärjää silti toisessa pääroolissa kohtalaisesti. Parituntinen elokuva ei oikeastaan laahaa missään vaiheessa, ja onnistuu myös välttämään pahimmat siirappilammikot, joten kyllä sen varsin mielellään kaiken turruttavan väkivaltaviihteen lomassa katselee. Mainittakoon muuten, että aivan elokuvan kaltainen urheiludraama ei alkuperäinen kisa sentään ollut, se ratkesi nimittäin ennen kuin loppumetreillä.

Walrus-76 testaa: Olympus LS-100 digitallennin

Kitaransoiton ja esimerkiksi laulun harjoittelussa tai oikeastaan minkä tahansa musiikin tuottamisen lomassa sitä olisi joskus hyvä kuulla jälkikäteen, mitä älämölöä sitä on tullutkaan oikein räpeltäneeksi. Kannettavat äänitallentimet ovat perinteisesti olleet ainakin journalisteilla kovassa käytössä, mutta kehitys on tehnyt laitteista paitsi äänenlaadultaan hyviä myös yhä monipuolisempia (ja pienempiä). Olympuksen LS-100 on kameravalmistajana paremmin tunnetun yhtiön uusin aluevaltaus kannettavien äänityslaitteiden saralla. Kilpailu tämän kokoluokan tallentimissa, ja etenkin sellaisissa, joista on hyötyä joko musiikin harrastajalle tai jopa ammattilaisille on kuitenkin melko laimeaa, sillä Olympuksen lisäksi tämän luokan vehkeitä tarjoavat oikeastaan vain Tascam, Korg, Zoom ja pari muuta valmistajaa, joukossa mm. hifilaitteistaan paremmin tunnettu Marantz. Hintahaarukka on hieman alle parista sadasta aina viiteen sataan euroon asti, ja ilmeisesti hinta on useimmiten suhteessa ominaisuuksien määrään ja laitteen laatuun.

Olympus LS-100 sijoittuu pienten digitallentimien ylempään luokkaan sisältäen mm. mahdollisuuden peräti kahdeksan raidan äänittämiseen, mikä on tämän kokoluokan vekottimelta aika hyvä saavutus, etenkin kuin ottaa huomioon että vielä joku vuosikymmen sitten keskivertokansalainen ei voinut unelmoidakaan suhteellisen laadukkaan kotiäänityksen tekemisestä tällaisella koneella. Olympuksessa on kaksi sisäänrakennettua mikrofonia, joihin voidaan valita kolmesta esiasetuksesta sopivin. Käytännössä siis herkkyys, jonka voi vaihtaa äänittipä sitten lavalla jymisevää bändiä (luvalla, totta kai!), akustisempaa musiikkia, puhetta tai vaikkapa linnun laulua. Kyllä vain, luin että luontoihmiset näitä kanniskelevat mukanaan, etenkin lintuharrastajat. Ja mikäpä on kanniskellessa, sillä laitteella on painoa vain 280 grammaa. Ihan miniatyyrilaitteesta ei silti ole kyse, sillä farkkujen taskuun tätä etäisesti menneiden vuosien robustia kännykkää muistuttavaa vempainta ei kannata survoa, mutta reilumman ulkotakin povitaskuun tämä kyllä mahtuu. Plussaa Olympukselle myös siitä, että vakiovarusteluun kuuluu tukevan oloinen suojakotelo. Kaukosäädintä kaipaava joutuu sen sijaan pulittamaan siitä lisää.

Tallennus tapahtuu joko muistikortille tai laitteen omalle neljän gigan sisäiselle muistille. Omien, harjoittelukäyttöön täysin riittävien mikkien lisäksi Olympus hyväksyy tarvittaessa myös ulkoiset mikrofonit, sekä tietenkin kuulokkeet. Laitteen omaan muistiin mahtuu parhaalla laadulla (PCM) puolisentoista tuntia tavaraa, mikä ainakin itselleni piisaa mainiosti. Eivätkä nuo muistikortit onneksi maltaita maksa, jos kapasiteettia haluaa lisää. Tallentimessa on myös sisäänrakennettu viritin niin kitaralle kuin bassollekin. LS-100 on kädessä tosiaan hyvin kevyen oloinen, näyttö on kirkas ja selkeä, joskin melko pieni. Ärsyttävä 'ääniopastus' kannattaa kytkeä pois heti alkuunsa. Onneksi tämä käy helposti. Näppäimistä osa on vähän turhan pieniä, mutta tuntumaltaan kuitenkin kelvollisia. Äänitystason säädin saisi olla lukittava, ja lisäksi mikäli haluaa kanavia säätää erikseen on tämä vaikeaa luullakseni isompiräpyläiselle käyttäjälle. Akulle luvataan kestoa parasta laatua ja omia mikrofoneja käytettäessä jopa yli yhdeksän tuntia, en ole vielä ehtinyt käyttää omaani kuin ehkä puolet tästä ajasta, joten saanee nähdä...

Suurin kritiikki omalta osaltani koskee laitteen mukana tulevaa ohutta ohjekirjan tapaista vihkosta, jossa hyvin pintapuolisesti selitetään laitteen perustoiminnot. Toki netistä saa ladata itselleen tuhdimman manuaalin, mutta olen sen verran vanhan liiton miehiä, että toiminnoiltaan näinkin monimutkaisen laitteen mukana saisi kyllä tulla ihan painettu kirja. Toisaalta sain aikaiseksi muutamia kelvollisia testiäänityksiä, jotka kuulokkeilla kuulostivat hämmästyttävän hyviltä. En puhu niinkään omasta musiikillisesta ilmaisustani, kuin yleisestä äänenlaadusta, joka tosiaan yllätti tasokkuudellaan. En ole ehtinyt tosin tutustua laitteeseen kuin pintapuolisesti, mutta ensivaikutelmat ovat kyllä hyviä.