Elokuva-arvio: Grand Prix (1966)

Yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja John Frankenheimer (1930-2002) teki pitkällä urallaan aika liudan elokuvia, mutta valitettavasti aika harva osaa nimetä niistä yhtäkään. Frankenheimer ei koskaan oikein saavuttanut suurta mainetta ilmeisestä lahjakkuudestaan huolimatta. Yksi tunnetuimpia miehen töistä lienee hiljattain Suomessakin YLE Teema -kanavalla esitetty poliittinen trilleri Mantshurian kandidaatti vuodelta 1962, jonka epäonnena oli joutua sensuurin hampaisiin, poliitikon salamurha aiheena kun oli amerikkalaisille kestämätön aihe Kennedyn kuoleman jälkeen. Mutta tämän elokuvan lisäksi muistettavin Frankenheimerin elokuvista on todennäköisesti nyt arvioitavakseni päätynyt, kilpa-autoilun kuninkuusluokkaan eli Formula 1 -sarjaan sijoittuva Grand Prix. Nyttemminhän tämä elokuva nauttii etenkin autourheilun ystävien keskuudessa jonkinlaista kulttisuosiota, ja koskapa itseänikin on jostain kumman syystä juuri formuloiden pärinä kiehtonut lapsesta saakka, piti tämäkin elokuva katsastaa uudelleen, edellisen kerran olen nähnyt tämän joskus 1980-luvulla, eikä minulla ollut pätkästä kuin hajanainen muistikuva sieltä täältä.

Liki kolme tuntia kestävä moottoriöljyn katkuinen eepos Grand Prix kuvattiin aikoinaan rahaa säästelemättä 65mm:n Cinerama -tekniikalla ja lisäksi Frankenheimerin luova tapa kuvata 1960-luvun kilpa-autoilun dramatiikkaa oli jotain ennennäkemätöntä. Itse asiassa vastaavaa ei ole nähty vielä tänäkään päivänä, vaikka nykyajan elokuvantekijöillä on käytössään kaikki tietotekniikan mahdollistamat vippaskonstit. Tarina sotkee faktaa ja fiktiota siinä mielessä, että osa valkokankaalla nähtävistä kuljettajista esiintyy jopa omilla nimillään (mm. Jochen Rindt), kuvissa vilahtavat myös Graham Hill ja Bruce McLaren. Osa talleista esiintyy niin ikään oikeilla nimillään, kuten Ferrari, mutta myös keksittyjä löytyy. Elokuva kuvattiin aidoilla tapahtumapaikoilla mm. Monacossa, Belgian Spassa sekä Italian Monzassa, ja materiaalia kisoista käytettiin elokuvassa oivaltavasti. Kamerankäytöltään erinomaisen kekseliäs elokuva palkittiin aikoinaan myös kolmella Oscarilla, joista kaksi meni äänipuolelle ja yksi tuli leikkauksesta.

Jos Grand Prix onnistuukin paikoin huimissa ajokohtauksissaan säväyttämään vielä nykyisinkin, niin draama- ja käsikirjoituspuolella olisikin sitten ollut tekemistä vähän enemmän. Pääosaa, Pete Aron nimistä amerikkalaiskuljettajaa esittää nimellisesti James Garner, mutta hahmo jää kovin etäiseksi. Ranskalainen, chansonlaulajanakin tunnettu näyttelijäsuuruus Yves Montand puolestaan esittää Ferrarilla ajavaa iäkästä ja väsynyttä veteraania, Jean-Pierre Sartia - varastaen karismansa ansiosta pääosan mielestäni kivikasvoiselta ja yksiulotteiselta Garnerilta. Ongelmana uskottavuuden kannalta on vain se, että Montand on selvästi liian iäkäs rooliinsa. Ja tottahan sitä jonkinlainen kolmiodraama pitää saada aikaiseksi, jotta elokuvan kolmen tunnin kestolle saadaan jonkinlainen oikeutus. Tästä saippuaoopperasta vastaa pääosin Jessica Waltersin näyttelemä Pat Stoddard, joka päättää miehensä loukkaannuttua radalla vakavasti hypätä muitta mutkitta tämän vihamiehen (Garner) sänkyyn...hohhoijaa. Sinänsä mainioissa pienissä sivuosissa nähdään muuten japanilaisen tallipäällikön osassa ankarakasvoinen Toshiro Mifune sekä ylimielistä Ferrari-pomoa erinomaisesti tulkitseva sisilialaisnäyttelijä Adolfo Celi, jonka suuri yleisö muistanee parhaiten konnanroolistaan Bond-leffassa Pallosalama.

Vaikka Grand Prix osittain alittaakin riman heppoisen ja paperinohuen tarinansa puolesta, se ylittää sen kyllä kirkkaasti ajokohtauksillaan sekä erinomaisena ajankuvauksena. Eikä autourheilun raadollista ja kuolemanvakavaa puoltakaan unohdeta, joskin Frankenheimerilla on ollut ehkä liian monta rautaa tulessa elokuvaa tehdessään. Nykykatsoja saa elokuvasta joka tapauksessa melko hyvän kuvan siitä, millaista touhu oli yli neljäkymmentä vuotta sitten, kun F1 -autot olivat käytännössä tehokkaalla moottorilla varustettuja ruumisarkkuja. Elokuvan ärsyttävän pääteeman säveltämisestä vastasi Maurice Jarre. Arvioimani versio on hiljattain julkaistu BluRay, ja filmin restaurointiin on selvästi paneuduttu huolella ja hartaudella, kuva on kautta linjan poikkeuksellisen terävä ja väreiltään sävykäs ja äänipuolella moottorit puolestaan murisevat ja vonkuvat sen verran äreästi, että maltillisempikin volumenutikan säätely riittää. Sikäli äänipuolen Oscar-patsaat ymmärtää. Kovin pieneltä ruudulta ei elokuvaa kannata tihrustaa, sillä ohjaaja hyödyntää tuolloin uutukaista split-screen tekniikkaa kiitettävästi. Grand Prix ei kenties ole von Baghin terminologiaa lainatakseni 'elämää suurempi elokuva', mutta parempaakaan kilpa-autoilua käsittelevää ei ole tietääkseni tehty. Apollo 13 -leffan ohjannut Ron Howard on kuulemma tekemässä F1 -aiheista elokuvaa isolla rahalla...jään odottamaan mielenkiinnolla.

Kuukauden klassikkolevy: B.B. King - Live At The Regal (1965)

Suuresta B.B. Kingistä on vuosikymmenten aikana muodostunut synonyymi käsitteelle blues. Hänen nimensä tuntevat useimmiten nekin, jotka eivät bluesia kuuntele edes satunnaisesti. Ja ellen ihan väärin muista, jos minua olisi pyydetty pikkuisen yli kaksikymmentä vuotta sitten nimeämään amerikkalaisia bluesartisteja, olisi King ollut likimain ainoa nimi, jonka olisin voinut tietämättömyyttäni ilmoille heittää. Ikävä kyllä, ensimmäinen tutustumiseni herran tuotantoon noin vuoden 1995 paikkeilla ei herättänyt sen suurempia tunteita. Noihin aikoihin heräteostoksena hankittu Kingin halpa kokoelmalevy oli laadullisesti melko vaihtelevaa, ja esitti miehen tuotantoa juuri siltä viihtellisemmältä puolelta. Oli puhallinosastoa siellä täällä, laimentavaa jousitaustaa, vahvoja soulvaikutteita ja ties mitä. Tämä levy aiheutti tyylillisessä sekamelskassaan vuosia kestäneen tiukan ennakkoluulon koko ukkoa ja tämän musiikkia kohtaan. Tyhmyyksissäni tein kuulemani perusteella virhepäätelmän, että kaipa tämä kokoelma sitten edustaa melko kattavasti herran musiikkia. Onneksi ihmisellä on lupa vanhetessaan viisastua, itselläni tämä tosin kesti B.B. Kingiä ajatellen yli kymmenen vuotta. Ilman vuoden 1964 marraskuussa äänitettyä ja CD-muodossa joku vuosi sitten hankkimaani Live At The Regal -albumia saattaisin yhä ihmetellä, mikä siitä tuhdista vanhasta sedästä nyt niin ihmeellisen tekee...

Vuonna 1964 yhden viikon kiinnityksellä Chicagon Regal-teatterissa esiintynyt B.B. King on toki tehnyt urallaan useammankin livealbumin. Ja tuubista löytyy kuvan kera tuoreempia esityksiä vaihtelevalla laadulla. Mutta Regalin levytys on saanut kriitikoilta vuosien saatossa siinä määrin suitsutusta osakseen, että se laskettaneen paitsi Kingin itsensä myös kaikkien aikojen blueslevytysten joukkoon, joskin mestari itse on hieman myös vähätellyt albumia. Onko tälle ylistykselle sitten katetta? Kyllä vaan. Ja se taikasana tämän levyn kohdalla on tietenkin live. Livetilanteet voivat useasti olla melko kinkkisiä levyn rustaamista ajatellen, mutta tämän albumin kohdalla yleisön ja esiintyjän välillä vallitsevan huikean energian totisesti tuntee nykykuuntelija kotisohvallaankin - olipa tämä ilmaisu sitten kuinka kliseinen hyvänsä. Levy koostuu kahdesta viiden kappaleen setistä, joista ensimmäisen avaa klassinen Every Day I Have The Blues. Siinä vaiheessa kun King taikoo alkukuulutuksen jälkeen Gibsonistaan ilmoille ensimmäiset riffit, tietää kuulija olevansa koukussa. En aiemmin arvostanut Kingiä juuri laulajana, mutta ainakin tähän aikaan mies pystyi käyttämään ääntään taitavasti raivokkaan rosoisen revittelyn ja tuskaisen tunteikkaan falsettiulinan välillä ilman pieniäkään vaikeuksia. Ja joka kappaleessa yleisö elää tietenkin vahvasti mukana.

Mutta unohtaa ei sovi Kingin yhtyettä, joka tukee kovaa meininkiä todella vahvasti. Selvää on kuitenkin, kuka onkaan isäntä ja ketkä renkejä. Bluesin herrasmiehenä tunnettu King toki pyytää yleisöltä aplodit myös bändilleen, juuri ennen viimeistä Help The Poor -kappaletta. Joka muuten ainoana erottuu selvästi levyn muusta materiaalista vahvasti soulia henkivänä, muttei kuitenkaan riko eheää ja ehdottoman toimivaa kokonaisuutta vaan oikeastaan näyttää yhden puolen lisää B.B. Kingin huikeasta osaamisesta. Bluesin 'kolme kuningasta' ovat tunnetusti Albert, Freddie ja B.B. Itselleni heidän keskinäinen järjestyksensä on myös melko vakiintuneesti tämä, joskin Freddie häviää Albertille vain kitaran kaulan mitalla. B.B. King ei edelleenkään lukeudu suosikkiartisteihini bluesia ajatellen, mutta se täytyy sanoa, että tämä mahtava levy muutti kertaheitolla käsitykseni parempaan suuntaan usein viihteelliseksi leimatusta bluesin lähettiläästä. Jos vaikkapa marraskuu sattuisi masentamaan, ei tämän parempaa lääkettä juuri voi suositella...