Yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja John Frankenheimer (1930-2002) teki pitkällä urallaan aika liudan elokuvia, mutta valitettavasti aika harva osaa nimetä niistä yhtäkään. Frankenheimer ei koskaan oikein saavuttanut suurta mainetta ilmeisestä lahjakkuudestaan huolimatta. Yksi tunnetuimpia miehen töistä lienee hiljattain Suomessakin YLE Teema -kanavalla esitetty poliittinen trilleri Mantshurian kandidaatti vuodelta 1962, jonka epäonnena oli joutua sensuurin hampaisiin, poliitikon salamurha aiheena kun oli amerikkalaisille kestämätön aihe Kennedyn kuoleman jälkeen. Mutta tämän elokuvan lisäksi muistettavin Frankenheimerin elokuvista on todennäköisesti nyt arvioitavakseni päätynyt, kilpa-autoilun kuninkuusluokkaan eli Formula 1 -sarjaan sijoittuva Grand Prix. Nyttemminhän tämä elokuva nauttii etenkin autourheilun ystävien keskuudessa jonkinlaista kulttisuosiota, ja koskapa itseänikin on jostain kumman syystä juuri formuloiden pärinä kiehtonut lapsesta saakka, piti tämäkin elokuva katsastaa uudelleen, edellisen kerran olen nähnyt tämän joskus 1980-luvulla, eikä minulla ollut pätkästä kuin hajanainen muistikuva sieltä täältä.
Liki kolme tuntia kestävä moottoriöljyn katkuinen eepos Grand Prix kuvattiin aikoinaan rahaa säästelemättä 65mm:n Cinerama -tekniikalla ja lisäksi Frankenheimerin luova tapa kuvata 1960-luvun kilpa-autoilun dramatiikkaa oli jotain ennennäkemätöntä. Itse asiassa vastaavaa ei ole nähty vielä tänäkään päivänä, vaikka nykyajan elokuvantekijöillä on käytössään kaikki tietotekniikan mahdollistamat vippaskonstit. Tarina sotkee faktaa ja fiktiota siinä mielessä, että osa valkokankaalla nähtävistä kuljettajista esiintyy jopa omilla nimillään (mm. Jochen Rindt), kuvissa vilahtavat myös Graham Hill ja Bruce McLaren. Osa talleista esiintyy niin ikään oikeilla nimillään, kuten Ferrari, mutta myös keksittyjä löytyy. Elokuva kuvattiin aidoilla tapahtumapaikoilla mm. Monacossa, Belgian Spassa sekä Italian Monzassa, ja materiaalia kisoista käytettiin elokuvassa oivaltavasti. Kamerankäytöltään erinomaisen kekseliäs elokuva palkittiin aikoinaan myös kolmella Oscarilla, joista kaksi meni äänipuolelle ja yksi tuli leikkauksesta.
Jos Grand Prix onnistuukin paikoin huimissa ajokohtauksissaan säväyttämään vielä nykyisinkin, niin draama- ja käsikirjoituspuolella olisikin sitten ollut tekemistä vähän enemmän. Pääosaa, Pete Aron nimistä amerikkalaiskuljettajaa esittää nimellisesti James Garner, mutta hahmo jää kovin etäiseksi. Ranskalainen, chansonlaulajanakin tunnettu näyttelijäsuuruus Yves Montand puolestaan esittää Ferrarilla ajavaa iäkästä ja väsynyttä veteraania, Jean-Pierre Sartia - varastaen karismansa ansiosta pääosan mielestäni kivikasvoiselta ja yksiulotteiselta Garnerilta. Ongelmana uskottavuuden kannalta on vain se, että Montand on selvästi liian iäkäs rooliinsa. Ja tottahan sitä jonkinlainen kolmiodraama pitää saada aikaiseksi, jotta elokuvan kolmen tunnin kestolle saadaan jonkinlainen oikeutus. Tästä saippuaoopperasta vastaa pääosin Jessica Waltersin näyttelemä Pat Stoddard, joka päättää miehensä loukkaannuttua radalla vakavasti hypätä muitta mutkitta tämän vihamiehen (Garner) sänkyyn...hohhoijaa. Sinänsä mainioissa pienissä sivuosissa nähdään muuten japanilaisen tallipäällikön osassa ankarakasvoinen Toshiro Mifune sekä ylimielistä Ferrari-pomoa erinomaisesti tulkitseva sisilialaisnäyttelijä Adolfo Celi, jonka suuri yleisö muistanee parhaiten konnanroolistaan Bond-leffassa Pallosalama.
Vaikka Grand Prix osittain alittaakin riman heppoisen ja paperinohuen tarinansa puolesta, se ylittää sen kyllä kirkkaasti ajokohtauksillaan sekä erinomaisena ajankuvauksena. Eikä autourheilun raadollista ja kuolemanvakavaa puoltakaan unohdeta, joskin Frankenheimerilla on ollut ehkä liian monta rautaa tulessa elokuvaa tehdessään. Nykykatsoja saa elokuvasta joka tapauksessa melko hyvän kuvan siitä, millaista touhu oli yli neljäkymmentä vuotta sitten, kun F1 -autot olivat käytännössä tehokkaalla moottorilla varustettuja ruumisarkkuja. Elokuvan ärsyttävän pääteeman säveltämisestä vastasi Maurice Jarre. Arvioimani versio on hiljattain julkaistu BluRay, ja filmin restaurointiin on selvästi paneuduttu huolella ja hartaudella, kuva on kautta linjan poikkeuksellisen terävä ja väreiltään sävykäs ja äänipuolella moottorit puolestaan murisevat ja vonkuvat sen verran äreästi, että maltillisempikin volumenutikan säätely riittää. Sikäli äänipuolen Oscar-patsaat ymmärtää. Kovin pieneltä ruudulta ei elokuvaa kannata tihrustaa, sillä ohjaaja hyödyntää tuolloin uutukaista split-screen tekniikkaa kiitettävästi. Grand Prix ei kenties ole von Baghin terminologiaa lainatakseni 'elämää suurempi elokuva', mutta parempaakaan kilpa-autoilua käsittelevää ei ole tietääkseni tehty. Apollo 13 -leffan ohjannut Ron Howard on kuulemma tekemässä F1 -aiheista elokuvaa isolla rahalla...jään odottamaan mielenkiinnolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti