Vuonna 1941 Kaliforniassa syntynyt Steven Gene Wold, paremmin tunnettu tämän merikelpoisuudesta kertovalla taiteilijanimellä 'Seasick Steve' edustaa bluesartistien joukossa yhä harvinaisemmaksi käyvää ikämiesluokkaa. Eikä tämä heppu muutenkaan ole sieltä kaikkein tavallisimmista päästä. Seasick Steven maanläheinen, persoonallinen ja karun pelkistetty tyyli tekee hänestä jokseenkin täydellisen vastakohdan vaikkapa Joe Bonamassan kaltaiselle sliipatulle virtuoosille joka soittelee muutaman sadantuhannen taalan vintagesoittimillaan, puhumattakaan Robert Crayn kaltaisesta kitaraansa tarkkuusintsrumenttina käyttävästä viihteellisemmästä, joskin kieltämättä taitavasta bluestulkista. Seasick Steven tarinaa noususta maineeseen on yritetty romantisoida ja on väitetty, että mies nousi kirjaimellisesti katuojasta kuuluisuuteen. Aivan näin ei asia sentään ole, sillä vaikka mies omien sanojensa mukaan lähti maailmalle jo teini-ikäisenä, ja kierteli ympäri Amerikkaa tehden siinä sivussa vaikka mitä hanttihommia, on tämä kuitenkin myös soitellut ahkerasti studio- ja keikkamuusikkona vuosien varrella siellä sun täällä. Ja perheenkin tämä hoboksi luokiteltu muusikko ehti perustaa, tosin vaimolla ja lapsilla on ollut totuttelemista asuinpaikkaansa tiuhaan tahtiin vaihtaneeseen Steveen. Tällä hetkellä kaveri asustelee tiettävästi niin Norjassa kuin toisinaan Britanniassakin.
Britannia olikin Seasick Stevelle uran kannalta onnenpotku, sillä esiintyminen Englannissa (ja meilläkin näytettävässä) suositussa Jools Hollandin televisiohjelmassa nosti farkkuhaalareissaan kolmikielistä kitaraansa murjovan velmun partaniekan kerralla parrasvaloihin. Suosio taisi tulla hienoisena yllätyksenä veteraanille itselleenkin, mutta sen jälkeen on vientiä riittänyt. Luin jostain, että Steve olisi esiintynyt Suomessakin, olisiko ollut Järvenpäässä? Kuulemma ukko palloili yleisön joukossa muina miehinä ennen esiintymistä, ja aiheutti sitten hämmennystä kavutessaan lavalle. Oikea meininki! Ei mitään turhaa diivailua ja vaatimuksia Rolls-Roycesta tai Krugin vuosikertasamppanjasta jääkulhossa. Ahkeran keikkailun lisäksi Seasick Steve on myös julkaissut pari levyä, niistä viimeisin, osuvasti nimetty You Can't Teach An Old Dog New Tricks jalostaa Steven äärimmilleen pelkistettyä linjaa lisäämällä pakettiin mm. norjalaisen rumpalin Dan Magnussonin sekä pariin raitaan bassoa soittamaan hieman yllättäen Zeppelin-miehistön kunnianarvoisen jäsenen, John Paul Jonesin. Ne jotka odottavat albumin avausraidalta nimeltään Treasures Steven tavaramerkiksi muodostunutta boogierutistusta slidehöystein saattavat tosin yllättyä, kun avauskappale alkaakin folk- ja countryhenkisesti akustisesti tunnelmoiden. Mutta kyllä sitä juurevaa ryminääkin onneksi piisaa...
Levyn kappaleet ovat sävellyksinä varsin simppeleitä, sanomaltaan vähän synkisteleviä ja haikeita - hienoisen mustan huumorin kyllästämiä parissa tapauksessa. Jopa hieman naiiviin herkistelyyn eksytään ainakin Party raidalla. Levyn päättävä It's A Long Long Way tuo helposti mieleen Johnny Cashin. Äänityksessä mitään sen suurempia vippaskonsteja ei tarvita, eikä niitä myöskään onneksi käytetä. Steven kitaraa on parissa kohdin sentään äänitetty päällekkäin. Herran tuunatut soittimet ovat muutenkin oma lukunsa, sillä ne näyttävät juuri niin ränsistyneiltä, matkustaneilta ja elämää myös sen nurjemmalta puolelta nähneiltä kuin soittajansakin. Esimerkiksi miehen 'ykköskitara', paremmin tunnettu nimellä 3-string Trance Wonder näyttäisi pysyvän kasassa teipin, liiman, loitsun ja rukouksen avulla. Lämpimään ja arvostavaan sävyyn soittaja kitarastaan myös toisinaan puhuu: '..the biggest piece of shit in the world..' Sikarilaatikosta kyhätty boogietyökalu on myös aika villin näköinen vempain, joskin tuntuu soivan aika mukavasti. Tahattoman naurunpuuskan aiheutti myös Morris Minor, jonka koppa koostuu kahdesta yhteen liimatusta auton pölykapselista. Muuten tämä albumi viehättää juuri äärimmäisen pelkistetyllä sanomallaan ja rehdillä fiiliksellä. Billy Gibbonsin kulkuriversiota muistuttava Seasick Steve John Deere -lippiksessään ei häikäisevillä sooloilla briljeeraa, mutta eipä tämän tarvitsekaan. Perusasiatkin riittävät aika pitkälle, kun ne vain osaa hyvin...
Tämän blogin ensimmäinen, pikaisesti kyhätty levyarvio käsitteli pintapuolisesti Lynyrd Skynyrdin upeaa debyyttialbumia. Rivien välistä saattoi tarkka lukija huomata, etten juurikaan lämpene yhtyeelle ja sen musiikille nykymuodossaan. Yhtyeen edellinen albumi God & Guns oli jo nimeltäänkin niin pöljä, että se sai miettimään miksi tämä yhtye yhä on kasassa. Alkuperäiskokoonpanostahan mukana on enää kitaristi Gary Rossington. Mutta kun stadionit täyttyvät ja levytkin yhä myyvät, niin mikäs siinä. Skynyrdin uutukainen Last Of A Dyin' Breed kertoo jo nimellään, että bourbonia polttoaineenaan käyttävät etelävaltioiden pitkätukkarokkarit alkavat näinä aikoina olla katoava luonnonvara. Ja jollei asia tästä vielä kirkastu, niin levyn muutaman kerran kuunneltuaan sen pitäisi olla selvää - mielestäni tämä levy ei todellakaan edusta southern rock -genreä, ainakaan niin kuin minä sen ymmärrän. Lynyrd Skynyrd yrittää kovasti olla maineensa veroinen, mutta uusimman levyn korkeintaan keskinkertainen materiaali ei oikeastaan kelpaa edes kunnianosoitukseksi rivistä poistuneille taistelutovereille, joita Rossington tuoreen Guitarist-lehden haastattelussa kertoo muistelevansa päivittäin.
Uutuusalbumilla on toki vahvojakin hetkiä, kuin maustehippusia laimeassa liemessä. Raskaasti räyhäävät kitarat sentään toimivat hyvin monilla kappaleilla. Samoin veljensä jalanjäljissä, tämän hieman liian isoissa bootseissa saapasteleva Johnny Van Zant suoriutuu lauluosuuksissa paikoin jopa erinomaisesti. Ikävä kyllä samaan hengenvetoon on todettava, että levyn äänitys nostaa kitarat päärooliin niin tehokkaasti, että esimerkiksi koskettimet jäävät auttamatta jalkoihin, ja kävipä mielessä että piruako niitä on edes mukaan otettu, kun tilaa ei tunnu olevan. Samoin taustalaulu jyrätään paikoin julmasti kitaroiden ja rumpujen alle. Ikään kuin yhtye ei luottaisi kokonaisvaltaisesti osaamiseensa. Suurempi ongelma on liukuhihnalta peräisin olevien sanoitusten kanssa. Levyn nyyhkypätkä, Ready To Fly on esimerkiksi tarinaltaan kyllä koskettava, mutta samalla sentimentaalisuus on vedetty niin överiksi, että laulajan rehellisyyteen ja tulkintaan on vaikea uskoa biisiä kuunnellessa. Koristeena kakkuun vielä sokerikuorrutettu jousitausta, ja kas, meillä on käsissämme malliesimerkki ylituotetusta ja laskelmoivasta rockballadista. Kepeämpää puolta albumilla edustaa kappale Mississippi Blood, jossa kieli poskessa käydään kliseeviidakkoon. Valitettavasti tästäkin kappaleesta puuttuu mielestäni 'se jokin' eli asenne. Eniten minut sai kuitenkin punaista näkemään muka rehelliselle duunarille suunnattu Nothing Comes Easy -niminen raita, joka parhaiten kiteyttää sen mikä levyllä on pielessä: härskisti verhotulla poliittisella sanomalla kerrotaan konservatiivisille Raamattuvyöhykkeen junteille, että maassa ei nyt ole ihan kaikki reilassa. Niinpä, otetaan Jumala ja aseet avuksi, niin siitähän se vyyhti lähtee purkautumaan...
Ironista tässä nyky-Skynyrdissä on se, että yhtyeen keikkaohjelmisto pitää sisällään juuri tukun vanhoja 1970-luvun menestyskappaleita, jotka bändi on Rossingtonin mukaan harjoitellut nuotti nuotilta, niin että ne kuulostaisivat mahdollisimman lähelle alkuperäisiltä. Ja näitä keikoilla halutaan kuulla. Samaan aikaan yhtye kuitenkin tekee jääräpäisesti omaa, uutta materiaalia, jota ei kukaan todennäköisesti halua kuunnella enää edes muutaman vuoden päästä. Puhumattakaan siitä, että esimerkiksi tämä viimeisin levy jäisi historiaan minään mestariteoksena. Nostan toki hattua Rossingtonille, joka on kärsinyt vaikeista terveysongelmista viime vuosina ja joka silti haluaa yhä kantaa tämän musiikkilajin soihtua, jonka liekki on vähin erin hiipumassa. Ikävä kyllä, kuten mies itsekin totesi, muut etelän soturit alkavat vain olla vähissä, kun listoilla tätä nykyä keikkuvat Lady Gagat ja Justin Bieberit. Mutta rehellisyyden nimissä Last Of A Dyin' Breed ei ole ainakaan itselleni sellainen kiekko, josta tunnistaisin muuten kuin etäisesti sen Lynyrd Skynyrdin, josta pidän. Taitaakin tämän avautumisen jälkeen olla otollinen hetki lykätä pyörittimeen vanhempaa vuosikertaa, vaikkapa Second Helping tai Nuthin' Fancy....
Loppukeväästä kitarahulluus sai jälleen allekirjoittaneesta salakavalasti vallan, ja alkoi mieli tehdä uutta sähkökepakkoa. Ja nimen omaan ensimmäistä kunnollista lankkua. Pähkäilin pitkään edullisemman Fender Stratocasterin ja Gibsonin Les Paul Studion välillä, ja päädyin lopulta pitkällisen killinkien räknäämisen tuloksena jälkimmäiseen. Mitään sen järkevämpää tai syvällisempää perustelua en ratkaisulleni keksinyt, kuin sen, että sinänsä yleispätevä Strato ei miellytä oikein silmääni. Korviani kyllä, sillä useat suosikkikitaristini kepittelevät juuri Stratocasterilla. Mutta eipä siinä Les Paulin soundissakaan varsinaisesti mitään vikaa ole...
Gibsonin Les Paul Studio eri variantteineen on vuosia ollut valmistajansa 'kansanmalli' ja hieman edullisempi vaihtoehto niille, joiden kukkaro ei kestä esimerkiksi Standard -mallin kieltämättä korkeaa hintaa. Itselleni Standard jääneekin ikuiseksi haaveeksi, vaikka eipä näillä taidoilla tuollaista kyllä kehtaisi hankkiakaan, tässäkin on jo soitinta kylliksi... 1960-luvulta innoituksensa hakeva tribuuttimalli on saanut seurakseen myös 1950- ja 1970-lukujen mallit, vaikka pahat kielet kertovat, että nostalgiaa näissä malleissa on sitä etsiville varsin niukasti. Jostain luin, että tätä 'kuusikymmentäluvun' mallia olisi valmistettu ainoastaan 3600 kappaletta, joten ihan helposti tähän ei taatusti tulevaisuudessa törmää. Vasuriversiosta nyt puhumattakaan. Tosin on muistettava, että hinta on tässä kitarassa sen verran kohtuullinen, että ei näistä tuskin mitään keräilykappaleita koskaan tule. Gibsonhan syytää markkinoille uusia kitaramalleja ja näitä 'rajoitettuja eriä' siihen tahtiin, että heikompaa hirvittää.
Millainen Lepakko tämä sitten on? Oma versioni on kuvan mukainen eli 'honeyburst' -värinen. Made in U.S.A 2011. Lakkaus on niitä asioita, joissa on tingitty, sillä kitara on mattapintainen kaulaa myöten. Jotkut ovat sitä mieltä, että tämä tekee lankusta halvan näköisen, mutta itseäni tämä ei haittaa. Itse asiassa hillitty lakkaus tekee soittimesta aika persoonallisen näköisen, ja luonnossa instrumentti onkin huomattavasti paremman näköinen kuin valokuvissa. Tosin niinpä kitara on myös halvemmasta viimeistelystä johtuen arempi kolhuille ja naarmuille, joita tämä epäilemättä vuosien saatossa tulee saamaan. Netissä liikkuu joitakin kauhutarinoita näiden edullisempien Gibsonien huonosta viimeistelystä, ja siinä mielessä tässä on perää, että muutamassa videonpätkässä on tosiaan näkynyt yksilöitä, jotka näyttävät saaneen osumaa jo tehtaalla. Mistään tietoisesta ns. road worn -käsittelystä ei silti ole kyse, vaan yksinkertaisesti huonosta laadunvalvonnasta.Väittipä joku amerikkalainen saaneensa sellaisenkin kitaran, jonka lakka ei ollut vielä edes kuivunut. Vannoutuneet merkkiuskolliset Gibson-friikit myös antavat arvoa sille, kuinka monesta puunkappaleesta kansi on väkerretty. Yhdestä puusta väsätyt mallit ovat todella harvinaisia, samoin kahden, sen sijaan kolmesta viiteen pulikkaa takakannessa on varsin yleinen näky. Kuuden ja seitsemän kappaleen kitarat ovat taas harvinaisempia. Oma yksilöni näytti aluksi olevan kahden palikan versio, mutta tarkempi syynäys osoitti, että kolmesta liimatusta osastahan kansi koostuu. Samaiset puristit väittävät myös, että palikoiden määrällä olisi suurtakin vaikutusta kitaran äänenlaatuun. Rohkenen epäillä.
60's Tributen mikrofonit ovat ulkonäkönsä vuoksi 'saippuapaloinakin' tunnetut P90 -malliset, joista asiaan paremmin perehtyneet tietävät kertoa, että ne soundillisesti sijoittuvat jonnekin yksikelaisten ja Humbuckerien välimaastoon. Ne tuppaavat kuulemma myös olemaan hieman meluisat ja joku oli myös sitä mieltä, että tässä tribuuttiversiossa niiden soundi olisi turhankin nykyaikainen ja ärhäkkä. Itse olen joka tapauksessa saanut tyytyväinen hymy kasvoillani soittimesta irti kaikenlaista miellyttävää pörinää, puhtaasta helinästä tummempiin sävyihin ja mukavan hillitystä bluessäröstä aika tömäkkään raskaaseen mättöön saakka. Ohutkaulainen kitara pitää vireensä erinomaisesti ja on varustettu perinteisillä Klusonin virityskoneistoilla. Ainoat kauneusvirheet ovat lavan yläosan karkeahko viimeistely ja otelaudan reunan hienoinen epätasaisuus parin sentin matkalla, mutta näiden kanssa pystyn kyllä elämään. Siitä on tosin rutistava, että kitara toimitettiin pussissa (joka jo kaukaa toitottaa mahdollisille kriminaaleille kissankokoisin kirjaimin GIBSON U.S.A) kovan kotelon sijaan. Käsittääkseni uudemmat Studiot toimitetaan paremmalla laukulla. Jos Les Paulia joutuu roudaamaan vähääkään enemmän, on kaulan katkeamisriskin minimoimiseksi kunnon kotelo siis suositeltava sijoitus. Kitara oli tehtaan säädöillä hyvä soittaa, ja vuositarkastuksessa Turun Kitarapajan Erkka totesi myös sen kaulan olevan suora - yksi kieli tosin kaipasi hienoviritystä. Soitin on myös kevyempi kuin standardimalli, joidenkin mielestä keveys tulee soundin kustannuksella - kopan sisälle kun on porattu reikiä. Itselleni soundit kyllä riittävät. Painonpudotus on tosiaan huomattava, esimerkiksi yli tuplasti edullisempi Epiphonen Les Paul tuntuu tämän jälkeen melko järkäleeltä - seläntappajinahan Les Pauleihin joskus viitataan.
Les Paul Studio 60's Tribute on muutamassa kuukaudessa muodostunut lempi(sähkö)kitarakseni, sillä on yksinkertaisesti pirun kiva soittaa. Se on todellinen duunarin karu työväline rajuunkin bluesvääntöön, ja todella kaukana esimerkiksi jostain Gretschin White Falconin kaltaisesta hienohelmakitarasta. Ei sillä, että minulla olisi mitään Gretschin kitaroita vastaan. Vaikka vasurilisää jouduin pulittamaan, jäi hintalappu vielä kolminumeroiseksi, mikä taitaa näinä päivinä olla asiallisesta ja legendaarisen valmistajan jenkkilankusta millä mittarilla hyvänsä ihan kohtuullinen hinta.
